Suomi ei saa jäädä paikoilleen. Sen tulee määrätietoisesti liikkua kohti länttä, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Elämme tätä hetkeä ensimmäistä kertaa maailman historiassa. Ennustaminen on mahdotonta. Skenaarioita on kuitenkin luotavissa historian pohjalta, ja se on jo paljon. Se ei ole spekulaatiota tai keveitä heittoja, vaan vakaaseen harkintaan perustuvaa työtä, kartoittaa erilaisia tulevaisuusmalleja, siitä kuinka asiat voivat edetä. Yleensä kannattaa lähteä liikkeelle synkästä skenaariosta. Se ei ole välttämättä lainkaan todennäköisin, mutta siihen varautuminen on valtiotalon rakentamista tukevalle kalliolle.
Suomessa ihmiset ovat rauhasta huolissaan. Kuvat ovat karmaisevia ja samaistuminen ukrainalaisten kärsimykseen, mutta myös päättäväisyyteen ei tarvitse tulkkia. Jokainen tietää, että sodilla Euroopassa on synkkä menneisyys. Ne eivät välttämättä ole rajoissaan pysyviä kokonaisuuksia, vaan laajemman rauhantilan rikkoutumisen etiäisiä.
Ei tätä ehkä tarvitsisi sanoa ääneen. Mutta sotaa ja rauhaa tutkineen tehtävänä on rehellisesti luoda skenaariota, että voitaisiin ajoissa estää rauhan väistyminen. Ilman ymmärrystä tyhjiö täyttyy huhuilla ja hermostuneisuudella. Kiertely ja kaartelu, tarkoittaa sydämissä ja kodeissa sekä markkinoilla, että asiat ovat huonosti. Loppuviimein, rehellisyys maan perii.
Samalla hirveyden sanoittaminen on itsessään tärkeää. Se tuo lohtua, vaikka skenaariot olisivat synkkiä. Ainakin tiedetään, mitä voi olla tapahtumassa ja tuotetaan toivoa synkintä mahdollista skenaariota paremmasta kehityksestä.
Sota on lohduton peto ja tarttuva pirulainen, johon paras rohto on keskittyminen arkeen ja sen pitämiseen käynnissä. Se ei ole helppoa. Kun kouluja, sairaaloita, ja suojia tahallisesti tuhotaan, tilanteen menee syystäkin tunteisiin. Tunteiden huomioon ottaminen on myös rakentavaa, koska ei ole älyllisyyttä ilman empaattista sydäntä ja kuuntelevaan korvaa. Vain yhdessä järki ja tunteet voivat tuottaa valtioviisautta ja käytännön järkeä.
Sota on paljolti peliä tunteilla. Sodan tärkeimmät syyt ovat yleensä olleet yliluottamus omaan mahtiin sekä tämän muissa herättämä pelko. Pelolla siis pelataan, koska sota ei ole älykäs. Se agitoi, häiritsee ja stimuloi. Se lähettää voimakkaita impulsseja lähelle ja kauemmaksi tuhoten rauhan mahdollisuuksia ja tehden sodasta miltei vääjäämätöntä. Pelolla pelataan strategiselta aina taktiselle tasolle. Ajurin paikalle istuminen ei onnistu keneltäkään. Ei nähtävästi edes Putinilta. Peto on irti ja se pyrkii keskiössään mutatoitumaan yhä kuolettavampaan suuntaa. Laidoillaan se pyrkii leviämään sinne, mistä se löytää otollista maaperää, jossa sydän ja järki eivät kohtaa toisiaan. Monet tempautuvat sodan pyörteeseen mukaan. Sodassa nähdään harhaisia mahdollisuuksia, vaikka siitä ei seuraa mitään hyvää, ei ole voittajia.
Konfliktin lähestymisen ensimmäinen oire on, ettemme enää muista asioita. Emme ankkuroi, vaan pelkästään reagoimme, ajelehdimme. Suomessa on nyt syytä muistaa oma historiamme, ankkurikokemuksemme pitkässä juoksussa. Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky talvisodan päätyttyä loppuu sanoihin: ”Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme; länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme, mutta me tiedämme myös, että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet velan, mikä meillä siitä länteen on ollut.” Siinä on kiteytettynä paljon historiallista kokemustamme. Se voi kanavoitua erilaisiin ratkaisuihin aikojen muuttuessa, mutta sama juoni on säilynyt ja peruskallion muistaminen on nyt oleellista.
Vielä nyt Suomen vakauspolitiikalla on vielä ulkoistakin merkitystä. Harvoin on pienemmän toimijan ulkopoliittisella johdolla ollut näin paljon roolia maailmannäyttämöllä kuin nyt. Keskeistä on yhteiskunnallinen eheys ja vakaus läntisissä sidoksiimme. Kun ajat ovat tarpeeksi haastavia, täytyy luottaa siihen, että isommat toimijat kykenevät vakauttamaan muutakin kuin itseään. Katse kohdistuu nyt erityisesti Eurooppaan ja länteen sekä Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Isoille maltin soisi olevan hyve, koska niiden liikkeistä on kiinni yleisemmät pidäkkeet väkivallalle.
Sauli Niinistö ja Joe Bidenin tapasivat Washingtonissa 4. maaliskuuta. Kaksikko keskusteli muun muassa Ukrainan tilanteesta ja Suomen ja Yhdysvaltojen välisestä suhteesta.
Nyt ei ole aika riidellä, mutta samalla on hyvä pitää mielessä, että vapaaseen ja rauhanomaiseen demokraattiseen perintöömme liittyvät kriittiset äänet ja monet näkökulmat. Emme ole Venäjä. Meillä ei ole mitään maanpettureita tai sisäisiä vihollisia. Tunnen laajalti suomalaisia poliitikkoja laidasta laitaan, olen äänestänyt miltei kaikkia eduskuntapuolueita. Kun heidän kanssaan kasvotusten juttelen, en ole huomannut mitään muuta kuin empaattista halua ymmärtää. Vapaan ja vankan yhteiskunnan puolustaminen on kaikkien mielissä. Se on jaettu tasavaltalainen arvo.
Synkin skenaario on se, että Venäjän haaste on laaja-alainen, pitkäaikainen ja syvä. Venäjä pyrkii kumoamaan kylmän sodan jälkeen vakiintuneen eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen. Se pyrkii osoittamaan, että kaikki meille tutut normit, oikeudet, säännöt ja instituutiot ovat nyt tulleet tiensä päähän, koska Venäjällä on nyt samankaltaista voimaa kuin aikoinaan Neuvostoliitolla. Se kokee olevansa nouseva sotilaallinen suurvalta ja sisäisesti matkalla jonkinlaiseen puhdistukseen.
Euroopan on mukauduttava raadolliseen perusfaktaan, ettei mikään ole mahdollista, jos Venäjää ei huomioida. Totta onkin, että Venäjä kyllä kykenee määrittelemään pelin säännöt. Ydinaseiden aikakaudella häikäilemättömämpi ydinasevalta pystyy pitämään konventionaalisessa sodassa aloitteen itsellään, muiden pyrkiessä rajoittamaa sotaa, estämään eskalaatiota.
Venäjän haaste voi siis olla yleinen, eikä se kohdistu erityisesti Suomeen vaan koko Eurooppaan sekä keskeisiin läntisiin instituutioihin, ja juuri tästä syystä ja tätä logiikkaa ilmaisten myös Suomeen, riippumatta Suomen statuksesta. Tämän synkän skenaarion mukaan Venäjä ei tarvitse mitään erityistä syytä siihen, miksi Suomesta tulisi pelinappula Venäjän silmissä. Yleiset syyt riittävät Itämerellä ja Arktiksella, loppu on kiinni tilanteen kehittymisestä. Jokainen rauhantutkija tietää, että sodan häntä voi liikkua melko sattumanvaraisesti. Tästä julmasta logiikasta on historian kirjoissa lukuisia esimerkkejä.
Optimistisin skenaario, joka on onneksi vielä todennäköisin, on se, että Venäjän haaste on lyhytkestoinen ja suppea. Venäjä on jo kohdannut vastavoiman ukrainalaisten taistelutahdossa sekä läntisissä sanktioissa. Se ei ehkä edes aikonut muuta kuin pelon avulla kumota laajemmin eurooppalaista järjestystä.”Venäjän sodan piti olla jonkin sortin ylivertaisuusnäytelmä sotilaallisesta voimasta. Näin ei käynyt, eikä Ukrainaa ole lyöty.
Venäjä pyrkii yhdessä yksittäisessä Ukraina-episodissa liittämään itseensä Valko-Venäjän ja neutralisoimaan Ukrainan. Sillä ei ole kykyä mihinkään laajaan vapaan demokraattisen Euroopan haastoon, vaan kokee yksittäisen hätkähdyttävän ja pelkoa herättävän sodan riittäväksi. Yhtäältä se pyrkii konkreettiseen ratkaisuun länsirajallaan keskisemmässä Euroopassa. Toisaalta se pyrkii tekemään tästä ennaltaehkäisevän esimerkkitapauksen, jotta sen ”ääntä” kuunnellaan herkällä korvalla. Jos lohdullisempi skenaario pitää paikkansa, Ukrainassa voidaan saavuttaa Venäjän suppeampiin päämääriin sopiva aselepo, joka Ukrainan kannalta on saattaa olla kurja, mutta rajaa ratkaisun Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan maaperälle. Kesään mennessä episodi voisi siis olla ohi. Se ei koske suoraan Suomea. Helsingissä voidaan alkaa sodan seurauksien vuosia kestävä jälkihoito.
Kahden vastakkaisen skenaarion lisäksi kannattaa varautua muihin kehityskulkuihin. Venäjän sodan piti olla jonkin sortin ylivertaisuusnäytelmä sotilaallisesta voimasta. Näin ei käynyt, eikä Ukrainaa ole lyöty. Sota tullaan muistamaan kauan. Venäjään ei lännessä luoteta. Idänpolitiikalla ei vaalikampanjoita voiteta. Geostrateginen herääminen Euroopassa on pysyvämpää. Koska Putinin sota ei ollut kovin voitokas, shokkisignaali voi levitä Venäjällä kahdella tavoin. Se ruokkii kapinahenkeä vallan ytimessä. Valtaan saattaa nousta joku, joka olisi ollut tehokkaampi ja päättäväisempi, kuin heikkouden hetken luonut presidentti. Samalla Venäjän kaupungeissa taloudellinen alamäki jättää katkeran kritiikin kytemään. Venäjää on vaikeampi johtaa. Syntyy levoton jakso Venäjällä. Ehkei se kykene enää projisoimaan voimaa ulospäin, koska operaatio Ukrainassakin oli kovin vaivalloinen. Se voi kääntyä vuosiksi sisäänpäin.
Suomi ei saa jäädä paikoilleen. Sen tulee määrätietoisesti liikkua kohti länttä. Demokratioiden välinen rauhan solidaarisuus on vankistavaa. Paikoilleen jääminen altistaa meidät shokkeihin, joita miltei kaikki skenaariot osoittavat. Otettiin siis askel tai kukonloikkia kohti Natoa ja tiiviimpää EU:ta, riskit ovat hallittavampia kuin paikoillaan pysymisessä. Eurooppa ei enää palaa aikaa ennen Venäjän sotaa.
LÄHDE: IS.fi/Mika Aaltola 19.03.2022