Raamatun erehtymättömyys ja tarkkuus

LÄHDE: Ajankohtaista uskosta-sivusto: syyskuu 22, 2018 Tekijä Hannu

Raamatullista tietoa 1

The Infallibility and Accuracy of Scripture
By Alice Childs, 17.8.2018, suom. SK

Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa (2. Tim. 3:16).

Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta (2. Piet. 1:20-21).

Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus(Joh. 17:17).

Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti(Jes. 40:8).

Sillä totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto, ennenkuin kaikki on tapahtunut (Matt. 5:18).

Ja sentähden me myös lakkaamatta kiitämme Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan, niinkuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte (1. Tess. 2:13).

Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa (Matt. 24:35).

”… että me näistä kahdesta muuttumattomasta asiasta, joissa Jumala ei ole voinut valhetella, saisimme voimallisen kehoituksen, me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta(Hepr. 6:18).

”’Pysykää laissa ja todistuksessa!’ Elleivät he näin sano, ei heillä aamunkoittoa ole (Jes. 8:20).

Herran sanat ovat selkeitä sanoja, hopeata, joka kirkkaana valuu sulattimesta maahan, seitsenkertaisesti puhdistettua. Sinä, Herra, varjelet heitä, suojelet hänet iäti tältä sukukunnalta. (Ps. 12:6-7)

Uskotko jokaisen sanan Raamatussa? Totuus on, että Raamattu on Jumalan henkeyttämä, erehtymätön, virheetön, muuttumaton elävän Jumalan sanat. Joka ainut sana Genesiksen (1. Moos.) ensimmäisestä jakeesta Ilmestyskirjan viimeiseen on TOTUUS, koska se Yksi, joka ON Totuus, on niiden kirjoittaja.

Kun luemme Raamattua, meidän täytyy aina:

  1. ottaa se KIRJAIMELLISESTI – se on, että KAIKKI siinä sanottu on totuutta. Kohdissa, jotka ovat luonteeltaan SELVÄSTI metaforisia (kuten, että Jeesus on elämän leipä) konteksti ja metaforan käyttö tekee selväksi, että sitä käytetään korostamaan TOTUUTTA. Tässä tapauksessa se tarkoittaa, että vain Jumalan sanat ylläpitävät meitä hengellisesti. Niissäkin kohdissa, joissa metaforaa on käytetty, totuus on sisällytetty sellaisiin helposti tunnistettaviin kirjallisiin keinoihin.
  2. ottaa se KIELIOPILLISESTI. Se tarkoittaa, että sanoilla on konkreettiset ja kirjaimelliset merkityksensä, jotka jokainen ja kuka tahansa niitä lukeva ymmärtää – so. ”maailma” tarkoittaa maailma; ”iankaikkinen” tarkoittaa loppumaton jne.
  3. ottaa se DISPENSATIONAALISESTI. Se tarkoittaa Raamatun lukemista sen HISTORIALLISESSA kontekstissa tiedostaen, että ihmiset, joille puhuttiin, olivat TODELLISIA KIRJAIMELLISIA ihmisiä, eivätkä mitään arkkityyppejä ja että Raamatussa kerrotut tapahtumat olivat TODELLISIA historian tapahtumia EIVÄTKÄ kirjallisia vertauskuvia. Raamattua täytyy lukea ja tulkita erottaen toisistaan eri ihmisryhmät ja erilaiset ajat historian, nykyisten ja tulevien tapahtumien aikajanalla.
  4. lukea Raamattua KONTEKSTISSA. Se tarkoittaa, että jokainen jae ja jokainen kappale täytyy lukea ja ymmärtää koko kappaleen, kirjan ja testamentin kontekstissa; että luemme Sanaa yhtenäisenä kokonaisuutena – Jumalan koko neuvona.

Raamattu on kaikkina aikoina 100 % tarkka käsitellessään menneitä, nykyisiä ja tulevia profeetallisia tapahtumia.

Vaikka Raamattu ei varsinaisesti ole historiankirja, niin JOKA KERRAN käsitellessään historiallisia tapahtumia, ihmisiä, jotka elivät noina aikoina ja tallentaessaan historian tapahtumia, se on aina 100 % tarkka ja kirjaimellinen kertoessaan sellaisista tapahtumista. Lopulta aikanaan arkeologia tulee samaan tulokseen kuin Raamattu ja AINA vahvistaa Raamatun historiallisen tarkkuuden.

Ja lopuksi, vaikka Raamattu ei ole tiedekirja, niin JOKA KERRAN sivutessaan tiedettä sellaisena, kuin JUMALA sen määrittelee, kuten asioissa koskien kaiken luomakunnan muodostavan aineen luomista: kosmos, maan ympäristöt; luonnontiede, fysiikka ja biologia – kaiken olevaisen luominen; fysiikka, joka ylläpitää luotua kosmosta ja kosmoksen, ihmisen genetiikan – todella kaiken aineen – kaikkia mekanismeja ja ilmenemisiä, Raamattu on 100 % tarkka ovatpa ”ns. tiede” tai populaari kulttuuri, tai ihmisen luomat ”kasvatukselliset” järjestelmät, samaa mieltä tai ei.

Oi Timoteus, talleta se, mikä sinulle on uskottu, ja vältä tiedon nimellä kulkevan valhetiedon epäpyhiä ja tyhjiä puheita ja vastaväitteitä, johon tunnustautuen muutamat ovat uskosta hairahtuneet. Armo olkoon teidän kanssanne!(1. Tim. 6:20-21).

Joten vaikka Raamattu ei suoraan käsittele näitä asioita, niin joka kerran sivutessaan jotakin näistä alueista: tiedettä, historiaa, profetiaa, tai mitä täytyy uskoa pelastuakseen jne., Raamattu on 100 % tarkka 100 % ajasta. Siksi pyhien kirjoitusten erehtymättömyys ja virheettömyys on pelastuksen kannalta välttämätön. Emme saa poimia ja valita, mitä haluamme Raamatusta, ikään kuin Jumalan Sana olisi seisova pöytä, josta syntinen voi valita, mitä meitä miellyttää ja rauhoittaa syntistä lihaamme samalla hyljäten sen, mistä emme tykkää, tai joka hankaa meitä väärällä tavalla. Raamattu ON Jumalan Sana.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” ja yksin tuon Sanan kautta tulee ikuinen pelastuksemme.

Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta. Johannes todisti hänestä ja huusi sanoen: ‘Tämä on se, josta minä sanoin: se, joka minun jälkeeni tulee, on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.’ Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta. (Joh. 1:14-17)

***

Tähän aiheeseen liittyen lue myös seuraavat artikkelini:


Apostolinen uskontunnustus määrittelee klassisen kristinuskon

LÄHDE: Patmos blogi/Juha Ahvio 24.01.2020

Vastoin kaikkia muodikkaita uusgnostilaisia, liberaaliteologisia, postmoderneja ja vapautuksenteologisia historian uudelleentulkintoja teologian- ja dogmihistoriallinen tosiasia on edelleen se, että me voimme ja meidän kuuluu puhua klassisesta kristinuskosta. Ennen kaikkea meidän tulee yhä edelleen ja vankkumattoman kompromissitta sitoutua klassisen kristilliseen uskontotuuteen ja elää sitä todeksi ja toteuttaa siihen perustuvaa lähetystyötä, sekä sisä- että ulkolähetystyötä. 

Kirjani Johdatus Raamatun syntyhistoriaan, osa 1: Raamattu Jumalan ilmoituksena (Kuva ja Sana, 2015), sivuilla 79–81 perustelen, miksi niin kutsuttu Bauerin teesi ei voi pitää paikkaansa eli miksi varhainen kristillisyys ei muodostanut ristiriitaisten uskonkäsitysten temmellyskenttää. 

Saman teoksen sivuilla 82–85 kirjoitan, otsikon ”Oikeaoppisen kristillisyyden uskonopilliset juuret ulottuvat ensimmäiselle vuosisadalle” alla, seuraavasti.

Uuden testamentin eksegetiikan professori Arland J. Hultgren puolestaan argumentoi, että ensimmäisen vuosisadan oikeauskoinen kristillisyys muodosti sen uskonopillisen leveän virtauksen, joka katkeamatta jatkui toiselle ja kolmannelle vuosisadalle ja sitten neljännelle, jolloin 300-luvulla oikeaa uskoa alettiin muotoilla käyttökelpoisiksi virallisiksi uskonopillisiksi kokonaismääritelmiksi, jotka ovat orgaanisessa jatkumossa varhaisimman kristillisen uskon kanssa. Hultgrenin mukaan varhaisinta kristillistä oikeauskoisuutta luonnehti usko apostolisen opetuksen normatiivisuuteen, usko Jeesukseen Messiaana, Herrana ja Jumalan Poikana, usko siihen, että Kristus kuoli ihmiskunnan syntien puolesta, haudattiin ja nousi kuolleista sekä usko siihen, että Jumala on Israelin Jumala Luojana, Jeesuksen Isänä, ihmiskunnan Isänä ja Hengen lahjana uskoville.   

Professorit Andreas J. Köstenberger, Darrell L. Bock ja Josh Chatraw kirjoittavat kirjansa Truth in a Culture of Doubt sivuilla 121–122 seuraavasti:

”Tosiasiallinen todistusaineisto osoittaa, että toisen vuosisadan oikeaoppisuuden kannattajat eivät olleet uuden kehittelijöitä vaan uskollisia palvelijoita, jotka säilyttivät ja välittivät eteenpäin Uuden testamentin ajan apostolisten johtajien esittämän teologian. Uskonsääntö oli tärkeässä osassa pitäessään yllä Jeesuksen ja apostolien perustavimpia vakaumuksia toisen vuosisadan aikaisen kirkon johtajien keskuudessa. Uskonsääntö on paikallistettavissa eri maantieteellisiltä alueilta peräisin olevissa toisen ja kolmannen vuosisadan oikeaoppisissa kirjoituksissa. Vaikka kirkkoisät eivät eksplisiittisesti muotoilleetkaan uskonsääntöä, useimmat myöntävät, että uskonsääntöä pidettiin kirkon yhteisen uskon ydinyhteenvetona. Uskonsäännön olemassaolo antaa aiheen katsoa, että Uuden testamentin ajan jälkeisen kirkon alusta alkaen maantieteellisesti monitahoisella kirjoittajajoukolla oli heitä yhdistävä teologinen normi. Näistä toisen vuosisadan johtajien kirjoituksista käy ilmi, että he katsoivat välittävänsä eteenpäin uskonsäännön mukaisia keskeisiä opetuksia (esim. Irenaeus, Haer. 3.3.3).”

Kirjoittajat jatkavat näin:

”Tämän lisäksi toisen ja kolmannen vuosisadan oikeaoppiset kirkkoisät painottivat, että heidän sanomansa juuret olivat juutalaisissa Kirjoituksissa (Vanhassa testamentissa), jotka olivat myös Jeesuksen ja apostolien käyttämiä Kirjoituksia. Tämä kirkkoisien painotus poikkeaa jyrkästi toisen vuosisadan lahkoista, jotka eivät nähneet mitään tarvetta Vanhan testamentin käytölle ja jotka eivät pitäneet Vanhaa testamenttia mitenkään arvovaltaisena. Varhainen seurakunta sen sijaan katsoi, että uskonsäännön juuret ovat Vanhan testamentin profeetallisessa ja Jeesuksessa täyttyneessä sanomassa, jota apostolit sittemmin julistivat. Nämä keskeiset opetukset siirtyivät ja välittyivät kirkkoisille, jotka myös näkivät tehtäväkseen välittää eteenpäin saamaansa apostolista sanomaa, ei keksiä sitä.”  

Kirjansa sivulla 116 Köstenberger, Bock ja Chatraw toteavat oleellisesti:

”Pysähdy miettimään myös tätä. On täysin absurdia uskoa, että toisen vuosisadan laaja oikeaoppinen yhtenäisyys ja kirkollinen organisoituminen olisi ilmestynyt lähes yhtäkkiä tyhjästä. Kaikkein perustelluin todistusaineistosta vedettävä johtopäätös on se, että opillisen yhtenäisyyden juuret ulottuvat varhaiseen aikaan (Jeesus ja apostolit). Toisaalta näyttää siltä, että harhaoppiset liikkeet olivat heikommin organisoituneita ja vähemmän levinneitä toisella vuosisadalla siitä syystä, että niiden suhde oikeauskoisuuteen oli loismainen. Toisin sanoen siinä missä oikeaoppisuus rakensi teologiansa Jeesuksen ja apostolien opetuksen varaan, imivät harhaopilliset liikkeet vaikutteita oikeauskoisesta opetuksesta ja sekoittivat sitten nämä oikeaoppisuudesta saamansa vaikutteet muiden maailmankatsomusten kanssa kehitelläkseen omia poikkeavia teologioitaan. Nämä harhaopit, heresiat, olivat myöhäisempiä poikkeamia oikeauskoisuudesta, eivät oikeauskoisuuden kanssa yhtä legitiimejä Jeesuksen ja apostolien opetusten perillisiä.”

Se, että jo varhaisimmalla ensimmäisen vuosisadan kristillisyydellä oli ohjeellisen oikeauskoisuuden määrittämä uskonsääntö ja että oikeaoppisuuden ja harhaoppisuuden käsitteet olivat jo käytössä, käy ilmi esimerkiksi seuraavista jakeista: Mt. 16:16–18; 28:18–20; Apt. 2:42; Gal. 1:6–9, 11–12; 2. Tess. 2:15; Rm. 16:17; Kol. 2:8; 1. Tm. 1:3; 2. Tm. 1:13–14; 4:3–4; Juud. 3 ja 1. Jh. 4:1–4. 

Jeesuksen ja apostolien opetukseen nojaava kristillinen oikeauskoisuus ja -oppisuus on historiallisesti tarkasteltuna aidointa, alkuperäisintä, varhaisinta ja normatiivista kristillisyyttä, kun taas merkittävät harhaopilliset suuntaukset kuten gnostilaisuus, markionilaisuus ja montanismi ovat huomattavasti myöhemmin kypsiksi muodostuneita poikkeamia ja harhautumia oikeaoppisuuden valtauomasta. Näiden ja muiden suuntausten esimuotoja esiintyi toki jo apostolien aikana ensimmäisellä vuosisadalla ja juuri näihin apostoliset varoitukset ”toisenlaisesta evankeliumista” ja Kristuksen evankeliumin ”vääristämisestä” viittaavat. 

Mutta asetelma oli alusta alkaen selkeä: harhaopit olivat historialliseen Jeesukseen ja hänen valtuuttamiensa apostolien opetukseen perustuvan uskonopin vääristymiä, alkuperäisen uskon haastajia, vastavaikutuksia Jumalan erityiseen ilmoitukseen nojaavaan Kristus-uskoon. Kuten 60-luvulla tai viimeistään 90-luvulla kirjoitetun apostolisen Johanneksen ensimmäisen kirjeen luvun 2 jakeissa 18–23 todetaan pelastushistoriallisesti tarkasteltuna ”viimeisen ajan” eli Uuden liiton ajan hengellisesti kamppailullisiin ulottuvuuksiin:

”Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika. Ja niin kuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika. Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme…Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan. Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä.”

Jo varhaisimman kristillisyyden edustama ja arvovaltaisiin apostolisiin kirjallisiin teksteihin nojaava oikeauskoisuus ei voinut olla minkään kirkollis-valtapoliittisen instituution eikä hierarkkisen koneiston tieten tahtoen ja voimalla pakottaen rakennettu keinotekoinen luomus siitä yksinkertaisesta syystä, että, kuten Carson ja Moo johdanto-oppinsa sivuilla 735–736 toteavat, tällaista yhtenäiskoneistoa ei tuohon aikaan ollut olemassa. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että ei myöskään Uuden testamentin kaanonin sisältö voi olla kirkollisen valtapolitiikan mielivaltaisesti päättämä, koska uusitestamentillisen kaanonin käsite oli muodostunut ja Uuden testamentin kaanonin kirjallinen ydinkokonaisuus oli todettu ja oli otettu seurakunnalliseen käyttöön jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Yllä lainatulla tavalla kirjoitan Johdatus Raamatun syntyhistoriaan -teoksen ensimmäisessä osassa. Teoksen toisen osan, Johdatus Raamatun syntyhistoriaan, osa 2: Vanha ja Uusi testamentti (Kuva ja Sana, 2018), sivuilla 340–341, Toisen Timoteus-kirjeen raamattuteologiaa käsitellessäni, kirjoitan seuraavasti.

Vankka raamatullisuus, 3:14–17, ja uskonopillisen perinteen kunnioittaminen eivät suinkaan ole ristiriidassa keskenään. Paavali siis testamentissaan kehottaa olemaan konservatiivi ja kunnioittamaan ja säilyttämään hyvää traditiota. Liturgiassa ja myöhemmin katekeesissa ja teologiassa käytetyt uskontunnustustiivistelmät, kuten Apostolinen uskontunnustus, Nikealaiskonstantinopolilainen uskontunnustus sekä Athanasioksen uskontunnustus, nojaavat juuri tähän paavalilaiseen ja raamatulliseen kehotukseen. 

Näin siis Johdatus Raamatun syntyhistoriaan -teoksen toisessa osassa.

Yllä olevissa lainauksissa mainittu apostolinen uskonsääntö on tiivistetty kolmeen vanhakirkolliseen yleiskristilliseen uskontunnustukseen, jotka kukin muotoilevat – lyhyemmin tai laajemmin – yhden ja saman klassisen kristillisen uskonsäännön sisällön ja luovuttamattoman perustan. Lyhyin ja tiivistetyin näistä tunnustuksista on Apostolinen uskontunnustus. Tämä tunnustus on ollut ja on leimallisesti läntisten kirkkojen perustava tunnustus. Apostolinen uskontunnustus lukeutuu perustavan sitovana myös evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kokoelmaan. Idän ortodoksitkin hyväksyvät Apostolisen, mutta pitävät perustavana tunnustuksenaan 300-luvulta peräisin olevaa Nikealaiskonstantinopolilaista tunnustusta, joka on uskonopillisesti täysin sopusoinnussa Apostolisen uskontunnustuksen kanssa ollen kuitenkin jälkimmäistä hieman pitempi ja yksityiskohtaisempi.    

Apostolinen uskontunnustus perustuu uusitestamentillisen apostolisiin ”Jeesus on Kristus”, ”Herra” ja ”Jumalan Poika” -uskontunnustuslauselmiin. 100–200-luvuilta peräisin olevan niin kutsutun Vanharoomalaisen uskontunnustuksen kautta Apostolisen uskontunnustuksen juuret ovat apostolisessa uskonsäännössä ja sen perustavissa elementeissä. Sekä Vanharoomalainen että Apostolinen uskontunnustus olivat jo varhain käytössä Roomassa, nimenomaan kastetunnustuksina ja kasteopetuksessa käytettyinä henkilökohtaisina tunnustuksina. Tällaisena Apostolinen uskontunnustus levisi kaikkialle lännen kirkon keskuuteen.

Pysyvän täsmällisen latinankielisen tekstimuotonsa Apostolinen uskontunnustus sai 800-luvulla ranskalaissaksalaisella frankkialueella. Tällöin saamassaan muodossa Apostolinen uskontunnustus on ilmaissut ja määritellyt arvovaltaisen sitovalla tavalla klassisen kristillisen uskonopin sisältöä 800-luvulta 2000-luvulle. 

Apostolinen uskontunnustus määrittelee, ilmaisee ja tunnustaa klassisen kristillisen uskon ja uskonsäännön sisällön yhtä arvovaltaisesti, asiayhteydellisen oikealla tavalla ymmärrettävästi ja selkeän muuttumattomasti kuin on tehnyt jo pitkälti yli tuhannen vuoden ajan. Historiallinen totuus on, että Apostoliseen uskontunnustukseen yhtä hyvin henkilökohtaisesti kuin kirkkokuntinakin sitoutumalla sitoudutaan aitoon apostoliseen ja raamatulliseen uskonsääntöön.   

Luterilaisten tunnustuskirjojen tieteellisen laitoksen Die Bekenntnisschriften der evangelisch-lutherischen Kirche (Elfte Auflage, Vandenhoeck & Ruprecht, 1992) sivun 21 mukaan Apostolinen uskontunnustus, Symbolum apostolicum, kuuluu seuraavasti, latinankielisessä tekstiasussaan:

Credo in Deum, patrem omnipotentem, Creatorem coeli et terrae.

Et in Jesum Christum, filium ejus unicum, Dominum nostrum: qui conceptus est de spiritu sancto, natus ex Maria virgine, passus sub Pontio Pilato, crucifixus, mortuus et sepultus, descendit ad inferna, tertia die resurrexit a mortuis, ascendit ad coelos, sedet ad dexteram Dei, patris omnipotentis: inde venturus est iudicare vivos et mortuos.

Credo in spiritum sanctum, sanctam ecclesiam catholicam, sanctorum communionem, remissionem peccatorum, carnis resurrectionem, et vitam aeternam. Amen.

Luterilaisten tunnustuskirjojen suomenkielisen laitoksen Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat (Sley-kirjat, 1990) sivun 43 mukaan Apostolinen uskontunnustus kuuluu seuraavasti:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen kirkon, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.

Kristitty uskoo Pyhään Kolminaisuuteen: yhteen Jumalaan, jumalalliseen olemukseen, joka on olemassa kolmena yhtä jumalallisena persoonana, Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristitty uskoo, että kolminaisuuden toinen persoona, Jumalan Poika, syntyi historiallisesti ihmiseksi ottaen jumalallisen luontonsa yhteyteen todellisen inhimillisen luonnon. Kristitty uskoo, että Herra Jeesus Kristus on yksi kaksiluontoinen persoona, joka juuri tällaisena on suorittanut voittoisan lunastustyön syntiinlangenneen ihmissuvun pelastuksen hyväksi. Kristitty uskoo, että kolminaisuuden kolmas persoona, Pyhä Henki, soveltaa ajallisessa historiassa Herran Jeesuksen lunastustyön hedelmät kaikille niille, jotka henkilökohtaisesti tunnustavat: ”Minä uskon…”. Näin kolmiyhteinen Jumala rakentaa ”pyhäin yhteyttä” eli kirkkoa, kunnes aika on täysi ja Herra Jeesus Kristus tulee ”tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.  

Suomen kansa on viimeisten 500:n vuoden ajan saanut oppia Apostolisen uskontunnustuksen raamatullisia uskontotuuksia luomisesta, lunastuksesta ja pyhityksestä siten kuin Luther nämä yksinkertaisen iskevästi ja erinomaisen hyvin selittää Vähässä katekismuksessaan. Nämä selitykset ovat erittäin ajankohtaisia tänäänkin, kuten tuon esiin kirjassani Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019)

Suomen kristilliseen kansanopetukseen on 1600-luvun lopulta alkaen mutta etenkin 1700-luvun puolivälistä aina 1800-luvun lopulle asti vaikuttanut erittäin vahvasti Uppsalan arkkipiispa Olaus Svebiliuksen (1624–1700) vuonna 1689 Ruotsissa ilmestynyt ja 1746 suomalaisuusmies Daniel Jusleniuksen suomeksi kääntämänä ilmestynyt Lutherin Vähän katekismuksen kommentaarikatekismus. 

Svebilius katekismuksineen edustaa vankan evankelista luterilaista puhdasoppisuutta. Svebiliuksen katekismus avaa meille suomalaisille yhä edelleen kestävällä ja luotettavalla sekä hengellisesti erittäin ylösrakentavalla tavalla Apostolisen uskontunnustuksen sisältämän klassisen kristillisen uskonsäännön.     

Lauri Koskenniemen toimittaman ja 1995 ilmestyneen Olaus Svebiliuksen Martti Lutherin katekismus -laitoksen mukaisesti Svebilius aloittaa Apostolisen uskontunnustuksen luomista, lunastusta ja pyhitystä käsittelevien uskonkohtien selittämisen näin:

”1. Mitä uskonkohdat ovat? Ne ovat oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja hänen hyvistä teoistaan. Nämä kristittyjen on pelastuakseen välttämättä tiedettävä ja uskottava.” 

Ensimmäistä uskonkohtaa eli Isää Jumalaa ja luomista käsittelevän osuuden Svebilius avaa näin:

”7. Miksi sanot: Minä uskon? Se, joka tahtoo pelastua, ei saa luottaa muiden uskoon, vaan hänellä itsellään on oltava oikea kristillinen usko voidakseen Paavalin kanssa sanoa: ’Tiedän, keneen uskon ja olen varma siitä, että hän kykenee varjelemaan sen, mikä on minun haltuuni uskottu, aina tulemisensa päivään asti’ (2. Tim. 1:12).” 

Toiseksi raamattuviitteeksi Svebilius on tähän kohtaan ottanut profeetta Habakukin kirjan toisen luvun neljännen jakeen: 

”Vanhurskas on elävä uskostansa”.


”Kuningaskunta” ilman kuningasta

LÄHDE: Ajankohtaista uskosta – sivusto Tammikuun 4, 2020 Tekijä Hannu

”The Kingdom of God on Earth” Without a King
15.10.2019 Lighthouse Trails Editors, by Roger Oakland, suom. SK

Raamatullista tietoa 2

Käynnissä on ovelasti laadittu suunnitelma, joka julistaa, että uskonpuhdistus on ohi. ”Pyhä Henki” on muka yhdistämässä seurakunnan valtavaa herätystä varten, ennen kuin Jeesus palaa. Ekumeeninen hulluus leviää kuin virus. Harvoilla pastoreilla on aikaa kuunnella tarkkaan, mitä nykyinen paavi itse sanoo. Hän kannattaa yhteyttä kaikkien ja jokaisen kanssa, jotka liittyvät Roomaan. Juuri tätä on Jesuiitta-agenda, yhdistää kaikki ihmiset ja uskonnot Rooman auktoriteetin alaisiksi. Ja ensimmäistä kertaa historiassa roomalaiskatolisella kirkolla on jesuiitta-paavi! Kun ajattelet, että paavi antoi ensimmäisille jesuiitoille viisisataa vuotta sitten tehtäväksi mitä ikinä tarvitaan uskonpuhdistuksen lopettamiseksi ja sitten ajattele paavinvallan ja joidenkin protestanttien (kuten edesmennyt Tony Palmer) nykyisiä ponnistuksia uskonpuhdistuksen lopettamiseksi, niin se on vertahyytävä skenaario.

Ekumeenisessa kärrynpyörässä on monta puolaa, mutta kaikilla puolilla on yhteinen keskiö. Keskiö on Roomassa sijaitseva Vatikaani, jossa paavi istuu ”Pietarin” valtaistuimella. Sieltä käsin ”Jumalan valtakunta” perustetaan. Artikkelista otsikolla: ”Pope’s Mass: We’re not Christian Without the Church”, (Paavin messu: Emme ole kristillisiä ilman kirkkoa)”, joka raportoi paavi Fransiskuksesta puhumassa suurelle messuun kokoontuneelle ryhmälle, luemme:

Ilman kirkkoa ei ole sellaista asiaa kuin kristitty, eli yksin vaeltavaa kristittyä, koska Jeesus asetti itsensä kansansa matkalle: Tämä oli paavi Fransiskuksen pohdintaa messussa tänä aamuna Casa Santa Marta’ssa. Päivän ensimmäisestä lukemisesta alkaen paavi Franciscus sanoi, että julistaessaan Jeesusta apostolit eivät aloittaneet Hänestä, vaan ihmisten historiasta. Itse asiassa ”Jeesuksessa ei ole mitään järkeä ilman tätä historiaa”, koska Hän ”on tämän tarinan [loppu], jota kohti tämä tarina menee, jota kohti se vaeltaa.”1 (hakasulut alkuperäisessä).

On selvää, että kun paavi Fransiskus puhuu eteensä kokoontuneelle ryhmälle johtaessaan messua, niin kun hän sanoo ”kirkko”, hän tarkoittaa katolista kirkkoa. Seuraava lainaus vahvistaa jokaiselle epäilevälle, että hän puhui roomalaiskatolisille ”uskovaisille”:

Katsoessaan eteenpäin kristitty on toivon mies, toivon nainen. Ja tässä kristitty seuraa Jumalan tietä ja uusii liiton Jumalan kanssa. Hän sanoo jatkuvasti Herralle: ”Kyllä, minä haluan käskyt, haluan sinun tahtoasi, seuraan sinua.” Hän on liiton ihminen ja me juhlimme liittoa joka päivä messussa: siten kristitty on ”eukaristian nainen, eukaristian mies”.2

Tai ajattele seuraavaa infoa, joka on saatavana katolisella sivustolla Catholicism.org:

”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” (extra ecclesiam nulla salus) on katolinen uskonoppi, jota Jeesus Kristus ja Hänen apostolinsa opettivat, Isät saarnasivat, paavit ja kirkolliskokoukset määrittelivät ja kirkon kaikkien aikakausien uskovaiset hartaasti uskoivat. Paavit määrittelivät sen näin:

  • ”On vain yksi uskovaisten yleinen kirkko, jonka ulkopuolella kukaan ei pelastu.” (Paavi Innocentius III, Fourth Lateran Council, 1215.)
  • ”Me julistamme, sanomme, määrittelemme ja lausumme, että pelastuksen kannalta on ehdottoman välttämätöntä jokaiselle ihmiselle olla Rooman paavin alamainen.” (Paavi Bonifacius VIII, Bula Unam Sanctam, 1302.)
  • ”Kaikkein pyhin Rooman Kirkko lujasti uskoo, tunnustaa ja saarnaa, ettei kukaan niistä, jotka ovat katolisen kirkon ulkopuolella, ei vain pakanat, vaan myös juutalaiset ja harhaoppiset ja skismaatikot, voi saada osaa ikuisessa elämässä, vaan että he menevät iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu paholaiselle ja hänen enkeleilleen, elleivät ennen kuolemaansa ole liittyneet Kirkkoon; ja että niin tärkeä on tämän seurakuntaruumiin yhteys, että vain ne, jotka pysyvät tämän yhteyden sisällä, voivat hyötyä Kirkon sakramenteista pelastukseksi ja vain he voivat saada ikuisen hyvityksen paastoistaan, almuistaan, muista kristillisen hurskauden töistään ja kristityn sotilaan velvollisuuksistaan. Ei yksikään, olkoot hänen almunsa vaikka kuinka suuret, ei yksikään, vaikka vuodattaisi verensä Kristuksen nimen tähden, voi pelastua, ellei pysy katolisen kirkon helmassa ja yhteydessä.” (Paavi Eugenius IV, Bulla Cantate Domino, 1441.)3

Kenellä on valtakunnan avaimet

Jos olet joskus kiertänyt pyhän Pietarin aukion Roomassa, niin tiedät, ennen kuin menet sisälle kirkkoon, että siellä on Pietarin patsas, kuvaamassa yhtä roomalaiskatolisen kirkon tärkeää pylvästä. Patsas esittää Pietaria, opetuslasta, jonka katolilaiset väittävät Jeesuksen valinneen ensimmäiseksi paaviksi. Väite on, että roomalaiskatolisuus on kristinuskon ainoa todellinen edustaja, koska sen uskonkäsitykset voidaan jäljittää Pietarin nimittämiseen Jeesuksen seuraajaksi. He sanovat, että Jeesus antoi hänelle ”valtakunnan avaimet”.

Jäljittääksemme tämän väitteen alkuperää meidän on mentävä Raamattuun ja tarkistettava pitääkö väite paikkansa. Se perustuu Raamatun jakeisiin, jotka löytyvät Matteuksen luvusta 16, kun Jeesus kysyi opetuslapsilta, kenenkä he sanoivat Hänen olevan?

Kun Jeesus tuli Filippuksen Kesarean tienoille, kysyi hän opetuslapsiltaan sanoen: ”Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?” Niin he sanoivat: ”Muutamat Johannes Kastajan, toiset Eliaan, toiset taas Jeremiaan tahi jonkun muun profeetoista”. Hän sanoi heille: ”Kenenkä te sanotte minun olevan?” Simon Pietari vastasi ja sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”. Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.” Silloin hän varoitti vakavasti opetuslapsiaan kenellekään sanomasta, että hän on Kristus. Siitä lähtien Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hänen piti menemän Jerusalemiin ja kärsimän paljon vanhimmilta ja ylipapeilta ja kirjanoppineilta ja tuleman tapetuksi ja kolmantena päivänä nouseman ylös. (Matt. 16:13-21)

Vaikka roomalaiskatoliset uskovat innokkaasti, että Jeesus valitsi erään miehen seuraajakseen ja johtamaan kirkkoa, niin se ei ole, mitä Jeesus sanoi. Jeesus vastasi esittämäänsä kysymykseen, johon Pietari oli vastannut. Pietari sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” Kallio, eli perustava usko, jolle kristinusko perustettaisiin, ei olisi ihmisen seuraamista. Perustus tarkoitti sen tietämistä, kuka Jeesus on ja mikä rooli Hänellä on historiassa. Tämä avain oli se avain taivaan valtakuntaan, ei avain valtakuntaan, jonka ihminen on perustanut maan päälle, vaikka se voisi olla Jeesuksen nimissä.

Roomalaiskatolisen dogman mukaan paavit kautta aikain ovat väittäneet, että vain Rooma voi jakaa pelastusta. Alusta lähtien, Filippuksen Kesareassa, Jeesus teki opetuslapsille ja Pietarille selväksi, ettei ketään ihmistä missään tapauksessa pidä seurata eikä antaa hänelle titteliä, joka osoittaisi hänen olevan Jeesuksen Kristuksen muoto lihassa.

Kun Jeesus kertoi opetuslapsille, mitä hänelle tapahtuisi ja että Hän kärsisi, kuolisi ja nousisi ylös, niin Pietari kieltäytyi uskomasta tätä tärkeää sanomaa, joka toteuttaa evankeliumin Raamatun mukaan: Raamattu sanoo: Silloin Pietari otti hänet erilleen ja rupesi nuhtelemaan häntä sanoen: ’Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko’.” (Matt. 16:22)

Jeesus vastasi välittömästi Pietarin harhaoppiseen vaatimukseen sanomalla:Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten” (Matt. 16:23).

Siinä on virhe, jota on siirretty kautta sukupolvien ja joka on vaikuttanut, ei vain roomalaiskatoliseen kirkkoon, vaan myös moniin protestanttisiin pastoreihin ja johtajiin, jotka tunnustavat uskovansa Jeesuksen evankeliumiin. Ihminen pääsee Jumalan ja ihmisen väliin. Ihmiset eivät ainoastaan käsitä väärin sitä, mitä Jeesus sanoi kalliosta, eli perustuksesta, jolle kristinusko pitäisi rakentaa, vaan he asettuvat Hyvän Paimenen asemaan ja väittävät, että heille ja ainoastaan heille, on annettu valtakunnan avainten haltijuus.

Valtakunta Nyt -evankelikaalit

Vaikka Rooma näyttää tietä rohkealla väitteellä, että Jumala valitsi Pietarin ja seuraavat paavit ottamaan tittelin ”Kristuksen sijainen” ja päättämään, mitä lampaiden pitäisi uskoa, tai olla uskomatta, niin muut ryhmät uskovat, että heidät on kutsuttu tuomaan, tai jopa valmistelemaan ja perustamaan Jumalan valtakunta tänne maan päälle ilman Kuninkaan läsnäoloa. Ottaen usein kannan, että Jeesus ei itse asiassa palaa fyysisesti hallitsemaan tuhannen vuoden ajan, nämä ryhmät näkevät itsensä Jumalan valitsemiksi olemaan inhimillisiä astioita tähän tarkoitukseen.

Tämän opetuksen yleisiä nimityksiä ovat: Valtakunta Nyt (Kingdom Now), Hallintateologia (Dominion Theology) ja Rekonstruktionismi (Reconstructionism). Ajatuksena on, että ennen kuin Kristus voi palata, maailma on tuotava yhteen yhteydessä ja täydellistämisessä ja tämän työn tekee kristillinen kirkko. Rick Warren’in päämäärätietoinen P.E.A.C.E.-suunnitelma, Jim Wallis’in sosiaalisen evankeliumin agenda ja Tony Campolo’n tai Brian McLaren’in esiintuleva kirkko (Emerging Church) ovat joitakin väylistä, joiden kautta tätä propagoidaan. Pohjimmiltaan tavoitteena on poistaa kaikki maailman ongelmat (esim. sairaudet, köyhyys, terrorismi ja saastuminen) ja siten luomme utopian ”taivaasta maan päällä”.

Vaikka tällaisen maailman luominen kuulostaa erittäin hyvältä, niin Raamatun mukaan se ei tule onnistumaan. Monet Raamatun kohdat sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa, kuvaavat hyvin erilaista skenaariota, kuten esim. seuraava:

Silloin teidät annetaan vaivaan, ja teitä tapetaan ja te joudutte kaikkien kansojen vihattaviksi minun nimeni tähden. Ja silloin monet lankeavat pois ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan. Ja monta väärää profeettaa nousee ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu. Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu. (Matt. 24:9-14)

Seuraava luettelo eräistä Valtakunta Nyt -teologian virheellisistä opetuksista valaisee sitä, kuinka vaarallinen tämä uskomusjärjestelmä on, mutta silti se on tänä päivänä valtavasti levinnyt seurakuntaan:

  • Profeetalliset Raamatun kohdat kielletään, tai niiden sanotaan toteutuneen vuonna 70 jKr. (kuten myös preterismi uskoo).
  • Seurakunta on uusi Israel (korvausteologia).
  • Harmageddon on jatkuva taistelu valon ja pimeyden voimien välillä.
  • Antikristus on henki, ei todellinen henkilö.
  • Me olemme jo Ahdistuksen ajassa, mutta samalla olemme tuhatvuotisessa valtakunnassa. Ei se sen kummempaa! Toinen tai toinen.
  • Sen sijaan, että seuraisivat perinteisiä Raamatun profetioita, he seuraavat ”uusia ilmoituksia”.
  • Nykyajan profeettoja on toteltava, eikä heitä saa tuomita epätarkkuudesta.
  • He haluavat palauttaa maan eedeniläisen luonteen, vaikka synti alkoi Eedenistä.4

Tämä liike on temmannut mukaansa planeetan ja niitä, jotka eivät suostu liittymään siihen, pidetään ”kolonialisteina”, ”sotaisina fundamentalisteina” ja ”ahdasmielisinä jauholakkeina”, jotka eivät halua tarttua ”uuteen aaltoon” ja lähteä mukaan mahtavaan herätykseen, joka on siirtämässä maailman kohti yhteyttä ja rauhaa. Monilla tämän liikkeen johtajista ei ole mitään ongelmaa liittyä Rooman paaviin ja maanpäällisiin valtakuntasuunnitelmiin, joita hänellä on liittyä yhteen muiden uskontojen, mukaan lukien islamin, kanssa.

Vaikka jotkut arvostelukykyiset kristityt näkevät, kuinka tällä suuntauksella on rooli Raamatun profetian valossa, niin valtavan suuri osa kristittyjä ei sitä näe. Nämä ovat niitä, jotka lukevat kirjoja kirjoittajilta, jotka edistävät esiintulevan kirkon (eli ”progressiivisen kristinuskon”) ajatuksia postmodernille sukupolvelle, joka hylkää Raamatun opetukset ja hyväksyy Jumalan valtakunnan perustamisen maan päälle nyt heti. He ovat valmiita liittymään yhteen muiden uskontojen kanssa uudelleen määrittelemällä kristinuskon ”lavean tien” (broad-way) hengellisyydeksi, jossa kaikki pelastuvat ja ovat osa Jumalan valtakuntaa. He eivät enää usko iankaikkisuuteen johtavaan ”kaitaan tiehen”. Jumalan valtakunta on kaikille uskonnoille, he sanovat (jopa niille, jotka eivät usko mihinkään). Yhteys, rauha, kytkeytyneisyys (connectedness) ja ykseys on kaikki, millä on merkitystä, samalla kun raamatullinen oppi pannaan syrjään merkityksettömänä käsillä olevalle ”uudelle uskonpuhdistukselle”. On selvää, että tällainen näkemys jättää hyvin vähän tilaa Ristille ja Raamatun evankeliumille ja sellaisia kirjoituksia kuin tämä, ei oteta huomioon:

Ja hän vaelsi kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja opetti, kulkien Jerusalemia kohti. Ja joku kysyi häneltä: ”Herra, onko niitä vähän, jotka pelastuvat? Niin hän sanoi heille: ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta, sillä monet, sanon minä teille, koettavat päästä sisälle, mutta eivät voi. Sen jälkeen kuin perheenisäntä on noussut ja sulkenut oven ja te rupeatte seisomaan ulkona ja kolkuttamaan ovea sanoen: ’Herra, avaa meille’, vastaa hän ja sanoo teille: ’En minä tunne teitä enkä tiedä, mistä te olette’. (Luuk. 13:22-25)

Valitettavasti, vaikka voi olla monia pastoreita, kuten Rick Warren, jotka vielä pitävät kiinni henkilökohtaisesta uskosta Jeesukseen Kristukseen pelastajanaan, tulee aika, jolloin heidän nyt valitsemansa tie voi tulla heille kalliiksi. Toivon, että nämä johtajat heräävät näkemään, mitä tekevät, ennen kuin se on liian myöhäistä. Äläkä unohda niitä lukemattomia ihmisiä, jotka seuraavat näitä paimenia ja jotka eivät koskaan voi omaksua pelastavaa tietoa Jeesuksesta Kristuksesta, koska totuudet pidätetään heiltä ”rauhan” ja ”yhteyden” vuoksi.

On myös surullista tietää, että suuri joukko ”kristillisiä” johtajia ei enää usko (tai ei ole koskaan uskonut) ristiin synnin sovituksena, vaan säilyttävät uskonsa, että sellainen käsite on sekä muinaisaikainen että barbaarinen. He pitävät kiinni näkemyksestä, että kristinusko täytyy uudelleen määritellä ajallemme. Brian McLaren, joka vuonna 2015 edusti ”kristinuskoa” Utahissa pidetyssä maailman uskontojen parlamentissa, pitää kiinni juuri tällaisesta näkemyksestä. Yhdessä haastattelussa hän sanoi, että ajatus siitä, että Jumala lähettää poikansa väkivaltaiseen kuolemaan, on ”väärää mainostamista Jumalalle” ja samoin perustein hylkäsi myös opin helvetistä.5

Lisäksi McLaren’illa on ollut merkittävä rooli Valtakunta Nyt -teologian edistämisessä, kuten voidaan nähdä hänen kirjassaan The Secret Message of Jesus: Uncovering the Truth That Could Change Everything (Jeesuksen salainen sanoma: Kaiken muuttavan totuuden paljastaminen). McLaren, jonka Time-lehti listasi kerran yhdeksi 25 vaikutusvaltaisimmasta henkilöstä evankelikaalisessa kristikunnassa, on pyrkinyt päivittämään kristillisen uskon tehdäkseen sen relevantiksi ajallemme. Hän esittää kirjansa alussa useita kysymyksiä, jotka antavat ymmärtää, että seurakunta on esittänyt väärin Jeesuksen ydinsanoman ja edistää ajatusta siitä, että kristittyjen on oltava rehellisiä itselleen, vaikka se merkitsisi heidän uskonsa muuttamista. Tässä kirjassa hän esittää seuraavan lausunnon:

Valitettavasti kristinusko on vuosisatoja kerrallaan liian monessa paikassa laskettavaksi, vähätellyt, tulkinnut väärin tai kokonaan unohtanut Jeesuksen salaisen sanoman. Sen sijaan, että koskisi maan päälle tulevaa Jumalan valtakuntaa, kristinusko on liian usein syventynyt hylkäämään ja pakenemaan maata ja menemään taivaaseen. … Olemme pettäneet sanoman, että Jumalan valtakunta on saatavana kaikille, alkaen vähimmistä ja viimeisistä ja kadotetuista – ja olemme sen sijaan uskoneet ja opettaneet, että Jumalan valtakunta on saatavana eliitille, alkaen moitteettomista ja puhtaista ja voimakkaista.6

McLaren’in kirjassa vuodelta 2016, otsikolla The Great Spiritual Migration: How the World’s Largest Religion is Seeking a Better Way to be Christian (Suuri hengellinen muuttoliike: Kuinka maailman suurin uskonto etsii parempaa tapaa olla kristitty), hän kuvaa tätä kaikki käsittävää ”Jumalan valtakuntaa”, joka sisältää ”moniuskoiset (so. kaikkien uskontojen) yhteistoiminnot”. Hän toteaa:

Tällainen yhteistyö johtaa uuteen ymmärrykseen siitä, mitä evankeliointi tarkoittaa. Minulle opetettiin, että se tarkoitti ihmisten käännyttämistä yhteen tosi uskontoon, nimittäin omaani [kristinusko]. Nyt uskon, että evankeliointi tarkoittaa ihmisten kutsumista sydämestä sydämeen yhteyteen ja yhteistyöhön Jumalan ja lähimmäisten kanssa suuressa maan parantamisen, rakastetun yhteisön rakentamisen, Jumalan valtakunnan ensin etsimisen ja Jumalan oikeudenmukaisuuden etsimisen kanssa kaikille. Kunkin perinteen jäsenet tuovat pöytään ainutlaatuiset lahjansa, valmiina jakamaan ja vastaanottamaan, oppimaan ja opettamaan, antamaan ja ottamaan anteliaisuuden ja haavoittuvuuden hengessä. Ei naapuriani eikä myöskään minua velvoiteta eikä odoteta käännyttämään. … Kun toimimme yhdessä yhteisen hyvän puolesta, muutumme kaikki. Ne, jotka eivät ole kokeneet tällaista muuttavaa yhteistyötä, eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä heiltä puuttuu. … Moniuskoisten toimintojen kautta olen tullut näkemään, kuinka kieli, jota Paavali käytti yhdestä ruumiista, jossa on monia jäsentä (1. Kor. 12, Room. 12: 4–5), soveltuu, ei vain erilaisiin lahjoihin yksittäisten kristittyjen keskuudessa, vaan myös erilaisiin lahjoihin uskontojen keskuudessa.7 (korostus lisätty).

Vaikka monet evankelikaalit ovat nyt työntäneet Brian McLareni’n evankelisen kristinuskon sivustakatsojaksi, toiset ovat jatkaneet hänen sanomansa välittämistä, joskus hienovaraisemmilla tavoilla. Mutta kuten Raamattu sanoo: ei mitään uutta auringon alla. Saatanan juonet ovat koko ajan käynnissä. Hänen päämääränsä on tuhota Ristin sanoma ja vaikka hän ei voi koskaan todella tuhota sitä, hän voi saada lukemattoman määrän sieluja hylkäämään sen tarjoamalla heille korvikkeita. Mutta me tiedämme, ettei ole olemassa mitään korviketta sille täytetylle työlle, jonka Jeesus Kristus, ihmiskunnan ainoa Vapahtaja, suoritti ristillä.

Mitä tämä meille kertoo?

On yleinen klisee: jos se kaakattaa kuin ankka, kävelee kuin ankka ja sillä on höyhenet kuin ankalla – niin se on ankka! Tässä artikkelissa olemme kosketelleet kolmea eri aluetta koskien Jumalan valtakunnan perustamista maan päälle ilman kuningasta nyt. Onko tämä sitä, mitä Jeesus tarkoitti, vai johtavatko meitä harhaan ihmiset, jotka noudattavat omia kuvitelmiaan, tai mikä vielä pahempaa: Saatanan innoitusta?

Vaikka ajatus siitä, että ihmisjohtajat perustavat Jumalan valtakunnan tänne maan päälle, on ollut olemassa jo vuosisatoja, meidän tulisi kiinnittää erityistä huomiota, kun nykytapahtumat paljastavat, että vaikka maailma tulee yhä pahemmaksi, niin meille sanotaan, että se tulee yhä paremmaksi. Kun väärät uskonnot tulevat osaksi valtakuntaa, niin selvästikään se ei ole Jumalan valtakunta, vaan ennemmin valtakunta, joka kuuluu tämän maailman jumalalle. Jeesus teki sen hyvin selväksi, että valtakuntia on kaksi – yksi Jumalan ja toinen tämän maailman – kun hän vähän ennen ristiinnaulitsemistaan sanoi Pontius Pilatukselle:Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta” (Joh. 18:36). Myös samassa keskustelussa Jeesus sanoi Pilatukselle: Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minun ääneni.” Kysy itseltäsi, kuuletko Hyvän Paimenen äänen, vai onko se tämän maailman jumalan ääni, joka johtaa valtakuntaa, joka ei ole Jumalasta?

Viitteet:

  1. Pope Francis, “Pope’s Mass: We’re not Christian without the Church” (Rome Reports TV News Agency, May 5, 2015).
  2. Ibid.
  3. Outside the Church There is No Salvation” (Catholicism.org, “an online journal edited by the Slaves of the Immaculate Heart of Mary,” St. Benedict Center, NH, ).
  4. Taken from“Kingdom-Now Theology” (Lighthouse Trails blog, March 6, 2007, ).
  5. Interview by Leif Hansen (The Bleeding Purple Podcast) with Brian McLaren, January 8th, 2006); Part 1Part II ).
  6. Brian McLaren, The Secret Message of Jesus(Nashville, TN: Thomas Nelson, 2006), pp. 78-79.
  7. Brian McLaren, The Great Spiritual Migration(New York, NY: Convergent Books, an imprint of the Crown Publishing Group, a division of Penguin Random House LLC, 2016), Kindle location 2768.

Roger Oakland is the author of several Lighthouse Trails books, booklets, and lecture DVDs. He is the founder and director of Understand the Times, International and the Bryce Homes for Widows and Children.