Sananvapaus Suomessa

Miksi toisten sana on vapaampi kuin toisten?

Taakka.net: Sananvapaus Suomessa. Onko sananvapauden puolustaminen Suomessa raskas taakka?
Onko sananvapauden puolustaminen Suomessa raskas taakka?

”Mielipiteen ilmaisukin voi olla rikos”, toteaa otsikko Anu Mantilan Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa 7.9.2019. Anu Mantila on sananvapausasioihin erikoistunut valtionsyyttäjä Valtakunnansyyttäjänvirastossa. Tämän artikkelin sisältöä kannattaa pohtia sen valossa, mitä kirjoitan Sananvapaus uhattuna Suomessa (Kuva ja Sana, 2018) -kirjani pääluvussa ”Perustuslaillisuuden merkitys” sivuilla 129–147. Kirja on loppuunmyyty, mutta toinen painos on tulossa.  

Mantila kirjoittaa artikkelissaan seuraavasti: 

”Vihapuhe loukkaa perus- ja ihmisoikeuksia ja levittää vihan ilmapiiriä yhteiskuntaan. Vihapuhe luo kasvualustan väkivallalle ja viharikoksille. Se voi johtaa äärimmäisiin tekoihin.”

Edelleen:

”Rikoslaissa kielletään levittämästä viestejä, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansanryhmää ihonvärin, uskonnon, etnisen alkuperän, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella. Myös sukupuoli kuuluu kiellettyihin syrjintäperusteisiin. Suoranaisen uhkaamisen ohella myös ryhmään kohdistuvan väkivallan ihannointi, pitäminen suotavana tai hyväksyttävänä on kiellettyä. Tällaiset ilmaisut ovat omiaan aiheuttamaan vihaa, halveksuntaa ja suvaitsemattomuutta kansanryhmiä kohtaan, eivätkä ne kuulu sananvapauden piiriin.”

Mantila kirjoittaa myös näin:

”Ihmiset syntyvät tasavertaisina, ja ihmisarvo on loukkaamaton. Panettelulla, solvaamisella ja uhkaamisella loukataan ihmisarvoa, koska tiettyihin ryhmiin kuuluvista ihmisistä tehdään muita alempiarvoisia, kakkosluokan ali-ihmisiä. Ihmisten vertaaminen loisiin, syöpäläisiin ja torakoihin ei ole sallittua.” 

Mielipidettä ilmaiseva puhe muuttuu Mantilan mukaan ”kiihottamisrikokseksi”, kun: 

”negatiiviset väitteet ovat valheellisia, puolitotuuksia tai voimakkaita yleistyksiä tai arvostelmat ovat epäkunnioittavia ja koko ryhmää leimaavia. Sananvapauden rajat tulevat vastaan, kun väitetään, että jokin halveksittava piirre on tietyn ryhmän synnynnäinen ominaispiirre, ja alempiarvoisuus perustetaan tähän.”

Kuka tai mikä on se tiedolliseettinen auktoriteetti ja taho, joka tietää, päättää ja tulkitsee sekä ratkaisee jonkun väitteen valheellisuuden, totuudellisuusasteen, kunnioittavuusasteen tai leimaavuuden? Tällaisen tahon täytyy käytännössä olla kaikkitietävä kyetäkseen antamaan objektiivisen arvion ja päätöksen mistä hyvänsä viestistä ja mielipiteenilmaisusta, jonka viharikospitoisuutta joudutaan arvioimaan. 

Mantilan mainitsemat kriteerit ovat toisaalta niin kattavia ja toisaalta niin epämääräisiä, että kukaan ei näiden perusteella voi etukäteen arvioida, pitääkö joku viestiä tai mielipidettä esimerkiksi puolitotuuksia sisältävänä vai ei. 

Näistä syistä eli viharikoksen epämääräiseen luonteeseen perustuen onkin täysin ymmärrettävää, että ratkaisun on pakostikin oltava mielivaltainen päätös. Mantila toteaakin ykskantaan:

”Valtakunnansyyttäjä päättää, onko viesti sisällöltään rikollinen ja onko syyte nostettava.”

Viharikokseen syyllistyminen tai syyllistymättömyys on subjektiivisen mielivaltaisten ja poliittisideologisten arvioiden ja päätösten varassa. 

Tämän mielivaltaisen subjektiivisuuden ja poliittisideologisuuden osoittaa jo pelkästään se, että kaupunginvaltuutettu ”Husu” Hussein saattoi julkisessa mielipideviestissään epätotuudellisen epäkunnioittavasti sekä voimakkaasti yleistäen ja tarkoituksellisen halventavasti herjata rasistiseksi kokonaista ja täysin selkeärajaisesti määriteltyä yhteiskunnallista ryhmää eli tietyn puolueen edustajia ja kannattajia ilman, että syyllistyi kiihottamisrikokseen. 

Toisaalta oppositiokansanedustajat Päivi Räsänen ja Juha Mäenpää ovat kiihottamisrikostutkinnan kohteina, vaikka kumpikaan heistä ei tutkinnan kohteena olevassa lausunnossaan kohdistanut sanomistaan mihinkään tiettyyn nimettyyn ryhmään eikä puhunut mistään alempiarvoisuudesta eikä synnynnäisistä ominaisuuksista. Räsäsen mahdollinen ”rikos” on se, että hän on julkisesti kysynyt, onko hänen oman kirkkonsa syytä tukea ylpeilyä sellaisesta seksuaalietiikasta, joka on avoimessa ristiriidassa kristillisen seksuaalietiikan kanssa. Räsäsen kohdalla tutkitaan nyt siis sitä, onko kristillisen seksuaalietiikan mukaisten linjausten julkinen toteaminen ja Pyhän Raamatun tekstikatkelman kuvallinen twiittaaminen rikollista.    

Se, että Räsänen ja Mäenpää ylipäätään ovat tutkinnan kohteina, on erittäin ongelmallista ja huolestuttavaa, kuten kansanedustaja Ville Tavio on aivan oikein nostanut esiin. Poliittisideologisesti suunnatun sananvapaussensuurin uhka on koventunut konkreettisesti Suomessa ja kovenee entisestään, mikäli tuoreet Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisen komission ECRI:n Suomea koskevat ideologiset vaatimukset pannaan täytäntöön.   

Oma kysymyksensä on sekin, miksi ”synnynnäinen ominaispiirre” on ”ryhmän” arviointiperusteena kielletty vain negatiivisessa tapauksessa eli halveksimisen perusteena, mutta ei positiivisessa tapauksessa eli ylistämisen perusteena? Mantila itse näyttää jollakin mainitsemattomalla perusteella tietävän varsin absoluuttisen ja yleistävän varmasti ja synnynnäisyysulottuvuuteen pohjautuen, että kaikilla ihmisillä, koko ihmiskunnalla eli ihmisillä ryhmänä, esimerkiksi eläimistä tai koneista poiketen, on ”synnynnäinen ominaispiirre” eli ”tasavertaisuus”, jollaisina ”ihmiset syntyvät”. 

Koko ryhmää koskevia synnynnäisiä ominaisuuksia siis näköjään on ja ne voidaan Mantilan tapaan tunnistaa ja nimetä absoluuttisella tavalla siinä tapauksessa, että kyse on ylistettävästä ja ”hyvästä” ominaisuudesta. Mutta kuka määrittää, mikä on ylistettävää ja hyvää? Kuka on eettinen ylituomari? Millä arvovallalla ja episteemisellä pätevyydellä? Millaisia synnynnäisiä ryhmäominaisuuksia on lupa tietää ja todeta ja millaisia ei? 

Tragikoomista on, että Mantila itsekin syyllistyy vieraskynäartikkelissaan ”Human-Racism” -motivoituun vihapuheeseen. Ihmisyysrasismin mukaan uskotaan, että ihmisellä, siis ihmisillä kokonaisena olentoryhmänä, on joitakin ominaisuuksia kuten keskinäinen yhtäläinen moraalinen arvo, jollaista ei ole esimerkiksi roboteilla. Juuri tällaisen vaarallisen ja robottejakin syrjivän ihmisyysylivaltaa ilmaisevan Human-Racism -oletuksen Mantila surutta tekee rasismin ja vihapuheen määrittelyjä arvovaltaisesti tarjotessaan.

Jos on niinkin, että ”Ihmisten vertaaminen loisiin, syöpäläisiin ja torakoihin ei ole sallittua”, kuten Mantila ykskantaan toteaa ja tulee samalla jälleen ilmaisseeksi syrjivää ihmisyysylivaltarasismia, miksei ”ihmisoikeusjärjestönä” esiintyvä SETA ole saanut viharikossyytteitä? 

SETA on vuosien ajan jakanut Kunniarotta-antipalkintoa henkilöille ja henkilöryhmille, joita haluaa halveksia ja joita haluaa saattaa julkiseen häpeään. Rotta-vertauksen käyttäminen ja kohdistaminen tiettyyn henkilöön ja henkilöryhmään tekee kohteistaan epäinhimillisen eläimellisiä ja samaistaa heidät sairauksia ja tauteja kantaviin saastaisiin otuksiin, joista olisi hankkiuduttava eroon. Miksi SETA, joka nauttii julkista veronmaksajien tukea ja joka toimii käytännössä viranomaisasiatuntijatahona ja sateenkaarioikeaoppisuuden voimaan saattajana kaikkialla yhteiskunnassamme, saa käyttää rotta-vieraslajivertauskuvaa halveksiessaan kaikkia sellaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka arvostelevat SETA:n edustamaa seksuaaliradikalismia? 

Miksi SETA ei ole jatkuvasti viharikostutkinnan kohteena, vaikka jatkuvasti syyllistyy juuri sellaiseen, jonka Mantila artikkelissaan määrittelee kielletyksi ja rikolliseksi vihaviestinnäksi?                    

On perusteltua kysyä, miksi kommunisteilla ja muilla vasemmistoradikaaleilla – SETA:nkin alkuperä on 1970-luvun alkupuolen ”fasisminvastaisen” vasemmistoradikalismin asiayhteyksissä – on Suomessa paljon vapaampi sana kuin muilla? Miksei kommunistien ja muiden vasemmistoradikaalitoimijoiden mielipiteistä, sanomisista ja viesteistä nouse minkäänlaisia suuria kohuja ja oikeustapauksia silloinkaan, kun näissä viesteissä, mielipiteissä ja sanomisissa avoimen julkisesti ilmaistaan – Mantilan esittämien määritelmien mukaisesti – rikollista vihaa? 

Miksi kommunistit näyttävät käytännössä olevan viharikossyyttelyn ja sananvapaussensuroinnin yläpuolella ja ulottumattomissa? Muista, mitä ranskalaistutkija Stéphane Courtois kirjoittaa Kommunismin mustan kirjan suomennoksen (WSOY, 2001) sivuilla 33–34:

”Tosiasiat eivät kuitenkaan muutu miksikään, ja ne osoittavat, että kommunistien rikokset veivät hengen suunnilleen sadaltamiljoonalta ihmiseltä ja kansallissosialismi 25 miljoonalta. Tämän yksinkertaisen toteamuksen pitäisi ainakin virittää pohdintaa siitä, millaisia yhtäläisyyksiä oli järjestelmällä, jota on vuodesta 1945 lähtien pidetty 1900-luvun pahimmin rikollisena vallankäyttäjänä, ja kommunistisella järjestelmällä, joka säilytti vuoteen 1991 saakka kansainvälisen hyväksyttävyytensä, joka on yhä vallassa eräissä maissa ja jolla on yhä opetuslapsiaan kaikkialla maailmassa. Ja vaikka monet kommunistiset puolueet ovatkin – perin myöhäisessä vaiheessa tosin – myöntäneet stalinismin rikokset rikoksiksi, suurin osa niistä ei ole luopunut Leninin periaatteista, eivätkä ne ole juuri selvitelleet omaa osuuttaan terrorismiin.”

”Leninin käyttöön ottamat ja Stalinin järjestelmällisiksi kiteyttämät menettelytavat sekä heidän kanssaan kilpailleiden oppimestareiden toimet eivät pelkästään muistuta kansallissosialistien menettelytapoja, vaan ovat monessakin tapauksessa edeltäneet kansallissosialistien tekoja. Auschwitzin leirin pystyttämisen tehtäväkseen saanut ja sen päällikkönä sitten toiminut Rudolf Höss on tuonut tämän esiin selkeästi: ’RSHA [turvallisuuspoliisin johto] lähetti leirien komendanteille seikkaperäisen selostuksen venäläisistä keskitysleireistä. Niistä karanneet vangit selostivat siinä yksityiskohtaisesti leirien olosuhteita ja järjestelyjä. Erikoisesti korostettiin, että venäläiset valtavin pakkotyötoimenpitein tuhosivat kokonaisia kansallisuuksia.’”   

Heikki Eskelinen kirjoittaa varsin osuvasti Kommunismin mustan kirjan suomalaisen laitoksen esipuheessa sivulla 13:

”Niin monet kommunismin romantisoijat ja sen rikosten vähättelijät, Leninin ja Stalinin ylistäjät – toisin kuin Hitlerin ja Mussolinin kunnian julistajat – kulkevat yhä joukossamme pystypäin tai nauttivat klassikon kunnioitusta Louis Aragonista…ja Pablo Nerudasta tuntemattoman Suomen agitpropisteihin saakka.” 

Pidä kaikki yllä oleva mielessäsi lukiessasi Mika Koskisen hyvää ja 3.9.2019 Iltalehdessä julkaistua näkökulma-artikkelia ”Ministeri Pekosen erityisavustaja flirttailee kommunismilla – puhuu ’varallisuuden radikaalista uudelleenjaosta’”. Koskinen kirjoittaa siitä, kuinka vasemmistoliittolaisen sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen vasemmistoliittolainen erityisavustaja Juho Orjala twiittasi 1.9.2019 seuraavasti:

”Eliitin suhtautuminen hyvinvointivaltioon oli luultavasti myönteisempää silloin, kun varallisuuden radikaali uudelleenjako oli heille konkreettisempi uhka. Hyvä olisi tietty muistaa, ettei se uhka (tai mahdollisuus) ole vieläkään mihinkään poistunut.”

Kuten Koskinen huomauttaa, Orjala uhkailee twiitissään kommunistisella vallankumouksella retoriikalla, joka ”on kuin suoraan SKP:n puolueohjelmasta”. Koskinen huomauttaa aivan oikein siitäkin, että Vasemmistoliitto perustettiin 1990 kommunistien peitejärjestön SKDL:n perustuksille ja että moni entinen kommunisti hyväksyttiin mukaan vasemmistoliiton poliittiseen toimintaan, jossa heitä vieläkin on mukana.    

Anu Mantilan vieraskynäkirjoituksessaan esittämän määritelmän mukaan Juho Orjalan twiitti on kommunistisessa luokkataisteluteoreettisessa ja luokkavihaisessa uhkailussaan tiettyä ihmisryhmää eli luokkavihollista ja sen omaisuutta vastaan suunnattua väkivaltavihaa, jonka pitäisi olla – Mantilan määritelmien mukaan – rikollista, kiellettyä ja sananvapauden piiriin kuulumatonta mielipiteenilmaisua.

Mutta miksi Orjalan kommunistisesta vihauhkailutwiitistä ei noussut somemyrskyä? Miksi Orjala ei menettänyt heti muutamassa tunnissa työpaikkaansa? Miksei ministeri Pekonen joutunut edesvastuuseen avustajansa väkivaltaviitteisestä vihauhkauksesta ja siitä, että pitää avustajanaan tällaisia mielipiteitä ilmaisevaa henkilöä? Miksei Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja opetusministeri Li Andersson joudu julkisesti vastuuseen siitä, että hänen puolueessaan on tällaisia aineksia, jotka ”flirttailevat kommunismilla”, maailmanhistorian tuhoisimmalla ja murhanhimoisimmalla ismillä ja väkivaltajärjestelmällä ja siihen liittyvällä vallankumoushaaveilulla? 

Miksei opetusministeri Anderssonia itseään vedetä julkiseen viharikosvastuuseen siitä, että hänen erityisavustajanaan toimii väkivaltavasemmisto- ja ANTIFA-yhteyksistään tunnettu Dan Koivulaakso, joka oli merkittävänä vaikuttajana mukana nykyisen hallituksen linjaa rakennettaessakin? Koivulaakson taustoja selvitetään täällä ja täällä.  

Entä miksei Vasemmistoliiton nuorisojärjestö Vasemmistonuoret joudu sananvapaussensuurin ja viharikossyyttelyn kohteeksi, vaikka 24.5.2015 hyväksytyssä Poliittisessa ohjelmassaan toteaa suoraan hyväksyvänsä aseellisen vallankumousväkivallan käytön oikeutuksen tietyissä tilanteissa eli ”sorrettujen tavoitellessa vapauttansa”. Poliittisessa ohjelmassa todetaan seuraavasti: 

”Rakennamme maailmaa, jota ei määritellä kansallisuuksien, kulttuurien, uskonryhmien ja muiden ihmisryhmien välisten erimielisyyksien, vaan koko ihmiskunnan yhdenvertaisuuden kautta. Vastustamme sotaa, vaikka tunnustamme, että historiassa on ollut ajanjaksoja, jolloin sorrettujen on ollut pakko tarttua aseisiin saavuttaakseen vapautensa.”

Tällä lainauksella on selkeä marxilaiskommunistinen luokkataistelullinen ja luokkavihan oikeutukseen ja hyväksyttävyyteen nojaava asiayhteys. Mutta Vasemmistonuoret ei ole joutunut kiihotusrikossyytteiden eikä muiden viharikossyytteiden kohteeksi, vaikka Mantilan yllä olevan lainauksen mukaan ”suoranaisen uhkaamisen ohella myös ryhmään kohdistuvan väkivallan ihannointi, pitäminen suotavana tai hyväksyttävänä on kiellettyä. Tällaiset ilmaisut ovat omiaan aiheuttamaan vihaa, halveksuntaa ja suvaitsemattomuutta kansanryhmiä kohtaan, eivätkä ne kuulu sananvapauden piiriin.” Vasemmistonuorten kyseessä ollen tämänkaltaiset mielipiteenilmaisut ja viestimiset kuitenkin näyttävät hyvinkin kuuluvan sananvapauden piiriin. 

Kommunistien sana on vapaampi kuin muiden ja kommunistiseen vihaväkivaltaan viittaaminen ja sen nykyisenkin mahdollisuuden esillä pitäminen ei näytä liittyvän siihen ”vihaan” ja ”väkivaltaan”, joita tarkoittavat ne, jotka väkevästi ajavat Suomeenkin sananvapaussensuuria ja vihapuhelainsäädäntöä ja viharikoksista rankaisemista.  

Duunarien ulkoparlamentaarisen militantin toiminnan mahdollisuutta väläyttää myös vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula Vasen kaista -julkaisun 3.9.2019 päivätyssä artikkelissaan ”Posti ei ole yksittäistapaus – valitettavasti”. Kontula kirjoittaa:

”Historia on osoittanut, että duunarin heikkenevän palkkakehityksen voi pysäyttää vain duunari itse – siis riittävän kattava ja militantti ammatillinen järjestäytyminen. Työn ja pääoman suhteen määrittää lopulta vain niiden voimatasapaino.”

Kontula puhuu ”voimatasapainosta” ja ”militantista” eli taisteluinhaluisen sotaintoisesta ammatillisesta järjestäytymisestä. Näilläkin sanavalinnoilla, kommunistin lausumana ja historiaan vetoamana, on kolkko kaiku. Mutta tällaisia taistelu- ja väkivaltakonnotaatioita eli mielleyhtymällisiä sivumerkityksiä sisältäviä sanoja saa kommunisti käyttää ilman pelkoa sensuurista.   

Hallituspuolueena olevan Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan toteamus ei sinänsä kuitenkaan yllätä, koska Kontula määrittelee itse itsensä avoimen julkisesti kommunistiksi ja kummeksuu kommunismiin liittyviä negatiivisia ”ennakkoluuloja”, kuten selviää Juha-Pekka Tikan 8.9.2019 päivätystä Verkkouutisten artikkelista ”Anna Kontula: Olen eduskunnan ainoa kommunisti”

On asia erikseen, onko Kontula todella eduskunnan ainoa kommunisti. Mutta Kontulan mukaan ”kaikkiin ismeihin” liittyy ”ikkuna” hyvään ja pahaan. Tällä lausahduksella Kontula haluaa toki puolustaa kommunismin oikeutusta. Mutta hän tulee todenneeksi, että kaikkiin ismeihin liittyy hyvää ja pahaa. Olisi mielenkiintoista kuulla Kontulalta, millainen ”ikkuna hyvään” hänen mukaansa liittyy esimerkiksi kansallissosialismiin, joka sekin sisältyy ”kaikkien ismien” suureen joukkoon? Kansallissosialismi oli Kontulan itsensä kannattaman kommunismin tapaan sosialistista ja totalitaarista. Ehkä nämä ovat Kontulan mukaan niitä tähän ismiin liittyviä hyviä ulottuvuuksia. 

Mutta koska Kontula soveltaa – kommunismin kannattamisen oikeuttaakseen – niin sanottua moraalista ekvivalenssia eli katsoo ”kaikissa ismeissä” olevan jotain hyvää ja jotain pahaa, tulee hän samalla epäsuorasti hyväksyneeksi myös joitakin kansallissosialismin ulottuvuuksia. Jos tämä looginen johtopäätös tuntuu jotenkin kiusalliselta, kannattaa miettiä, pitääkö tuo moraalinen ekvivalenssi -uskomus paikkaansa ”kaikkien ismien” osalta.

Joka tapauksessa eduskunnassa on siis ainakin yksi kansanedustaja, joka edustaa hallituspuoluetta ja kannattaa 100 miljoonaa murhauhria tuottanutta kommunismia ja näkee 25 miljoonaa murhauhria tuottaneessa kansallissosialismissakin jotain hyvää. Mieti sitäkin, millainen reaktio olisi seurauksena, jos joku istuvista kansanedustajista ilmoittaisi leppoisan yksioikoisesti, että ”olen eduskunnan ainoa kansallissosialisti”.  

Kokoomuksen kansanedustaja Janne Heikkinen on oikeassa ihmetellessään Anna Kontulan antaman kommunismilausunnon valossa sitä, että keskusta ja RKP voivat jakaa saman hallituspohjan ”tällaisten radikaalien ääriajattelijoiden” kanssa, kuten ilmenee Antti Kirkkalan 10.9.2019 päivätystä Verkkouutiset-artikkelista ”Hallitukseen on pesiytynyt ääriajattelijoita”. Vaikuttaa siltä, että 30.8.2015 julkaisemani blogiteksti ”Rasismi, vihapuhe ja ääriajattelu Suomessa” on edelleen ajankohtainen.

Jos mielipiteen ilmaisukin voi olla rikos niillä perusteilla ja määritelmillä, jotka Anu Mantila vieraskynäartikkelissaan esittää, miksei koko Vasemmistoliitto-hallituspuolue ole viharikostutkinnan kohteena kommunismisympatioidensa ja -ihailunsa vuoksi? Miksei Vasemmistonuorilta ole evätty kaikkia mahdollisia julkisia avustuksia? Miksei vasemmistoliittolaisten ja muiden julkisesta kommunismisympatiasta todeta, että ei vastaa vallitsevia eettisiä yhteiskunnallisia normeja? Vai onko kommunismisympatian julkinen osoittaminen oikeastaan ihan ok?  

Miksei pääministeri Antti Rinne ole aloittanut vakavaa arvopohdintaa siitä, voiko Suomen hallituksessa vuonna 2019 olla mukana tahoja, jotka edelleen pitävät asianmukaisena uhkailla aseellisen vallankumouksen mahdollisuudella ja ”varallisuuden radikaalilla uusjaolla” ja jotka avoimen julkisesti ihailevat kommunismia?

Tai vaativat radikaalin sosialistista ja USA:n äärivasemmiston tavoitteistosta teemallisesti kopioitua ääri-ilmastonmuutosuskovaista Green New Deal -talousuusjakoa, kuten punavihreä sisäministeri Maria Ohisalo on esittänyt?     

Miksi toisten sana on vapaampi kuin toisten?

LÄHDE: OikeaMedia/blogi/Juha Ahvio 15.09.2019

Artikkelin kirjoittaja on:

Juha Ahvio, teologian tohtori, dosentti, Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.


Mitä kansallismielisyys, nationalismi, todella on? – Juha Ahvio


Youtubesta sensuroitu Tapio Puolimatkan video

Youtube sensuroi Tapio Puolimatkan julkaiseman ajankohtaisen puheen ja luennon otsikolla ”Kristuksen hylkäävä kulttuuri tuhoaa ihmisarvon ja valinnanvapauden”. Puhe on videoitu 9.1.2022.

Ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen saarna tälle suunnuntaille. Video löytyy vapaalta alustalta Rumblesta.

Tätä viestiä maailma ei siis kestä kuulla. Tapio Puolimatkan viesti on joillekin niin pelottava, että se on pitänyt sensuroida Youtube alustalta. Onneksi edelleen on olemassa vaihtoehtoisia alustoja joiden kautta tärkeitä viestejä on yhä mahdollista julkaista ja levittää. 

LÄHDE: OikeaMedia/Vieraskynä-blogi 23.01.2022

Timo Eskola: Kohti ideologista oikeudenkäyntiä – tapaus Räsänen hoviin

Kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeudenkäynnillä on historialliset mittasuhteet. Mitä enemmän luetaan rinnakkain käräjäoikeuden päätöstä ja syyttäjien siitä tekemää valitusta hovioikeuteen, sitä selvemmäksi tulee arvokonflikti, jota syytteet heijastavat. Syyttäjien motivaatio on ideologinen. Se korostuu sen tosiasian johdosta, että syyttäjät eivät kyenneet ensimmäisessä oikeusasteessa osoittamaan Räsäsen teksteistä tosiasiallisia solvaavia tai panettelevia lauseita. Siksi on oletettavaa, että Räsästä syytetään aatteellisista ja uskonnonvastaisista syistä.

Asetelma on erikoinen siksi, että yleensä syrjintään, kunnianloukkaukseen tai panetteluun ja solvaamiseen liittyvät puheen rikokset ovat melko yksinkertaisia. Aikamme tapaukset liittyvät useimmiten rasismiin ja maahanmuuton vastustamiseen. Niissä syytetyn käyttämä terminologia tapaa olla suorasukaista ja kohdennettua. Kantajan on varsin helppo nostaa etenkin syyte kunnianloukkauksesta. Toisaalta rasistisissa esiintuloissa myös kiihottaminen kansanryhmää vastaan on yleensä varsin selvästi osoitettavissa.

Lähihistorian esimerkit ovat olleet melko selviä tapauksia. Kansanedustaja Sebastian Tynkkynen sai tuomion panettelusta ja aiemmin kansanedustaja James Hirvisaari tuomittiin sakkoihin kiihottamisrikoksesta koskien muslimeja halventavaa blogikirjoitusta. Vuonna 2007 Porin käräjäoikeus tuomitsi porvoolaismiehen sakkoihin kirjoituksesta, jossa solvattiin ja paneteltiin juutalaisia pitäen juutalaisten joukkotuhoa toivottavana toimenpiteenä. Noiden karkeiden esimerkkien rinnalla on kohtuutonta, että Räsäsen puheiden väitetään olevan solvaavia. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Räsänen puolustaa perinteistä kristillistä oppia – ja syyttäjä pitää tuota oppia solvaavana.

Kriteerit syrjintälain ja kansankiihotuslain kohdalla ovat tosin erilaiset, edellisen ollessa jälkimmäistä olennaisesti lievempi. Oikeusprosessissa on erikoista, että syyttäjä on pyrkinyt häivyttämään kyseisten kriteeristöjen välisen eron. Tosin se voi johtua siitä, että syyttäjä itsekin näkee, miten vaikeata olisi tuomita Räsästä kiihottamislain perusteella. Mitä siis aatteellisuus tarkoittaa syyttäjien valituskirjelmässä ja miten sen voi osoittaa?

Ideologisen käsittelyn piirteitä

Mikä sitten tekee syyttäjien valituskirjelmästä ideologisen? Se on ideologinen ensinnäkin siksi, että juuri kukaan ei tunnu tietävän, mistä ja miten Räsästä tulisi syyttää. Tämä jännite nostetaan esiin myös syyttäjien kirjoittamassa valituksessa:

“Käräjäoikeus on katsonut syyttäjien tulkinneen syytteessä siteerattuja lausumia laajentavasti Räsäsen vahingoksi. Oikeuden mukaan lausumista ei voi tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan Räsänen leimaisi homoseksuaalit lasten hyväksikäyttöön taipuvaisiksi. Räsänen ei myöskään ole kirjoituksessaan väittänyt, että homoseksuaalisuus seksuaalisena suuntautumisena olisi tuomittava ominaisuus tai identiteetti tai että kaikki homoseksuaalit ovat ja heitä tulee pitää muita ihmisiä alempiarvoisempina.”

Syyttäjien syytöksiä ei kyetty osoittamaan tavallisten lauseiden tasolla. Syyttäjät itsekin myöntävät asian esimerkiksi näin: “Totta on, että kaikki lukijat eivät varmastikaan ymmärrä lausumia täsmälleen samalla tavalla”. Syrjintä esiintyy syyttäjien mukaan jollain tavalla lauseiden takana: “Korostamme, että vähemmistöryhmiä syrjivä rangaistava vihapuhe on vain osittain sellaista, ettei se ei edellytä juuri minkäänlaista tulkintaa.” Ja lauseen asenne voi olla syyttäjän mukaan täysin neutraali: “Täysin asiatyyliset lausumat voivat olla varsin halventavia.”

Tällaiset valituskirjelmän maininnat osoittavat, että Räsästä ei enää syytetä perinteisten ja tunnettujen lainkohtien avulla, koska käräjäoikeus on jo todennut, että sellaisen rikoksen tuntomerkit eivät täyty. Siksi on ilmeistä, että tuomiota tavoitteleva todistelu pyrkii osoittamaan Räsäsen vastustavan gender-ideologiaa periaatteellisella tasolla. Sitä Raamattuun perustuva kristillinen näkemys luonnollisesti tekeekin pitäessään homoseksin harjoittamista syntinä.

Tässä on oikeusprosessin sisäisen jännitteen avainkohta. Syyttäjä kohdistaa syytöksensä kristillistä syntikäsitystä vastaan.

Uskonnollisen kielen tuomittavuudesta

Miten siis osoittaa ja perustella oikeudessa se, että Räsänen olisi syyllistynyt panetteluun ja solvaamiseen? Tavallisesti se tulisi osoittaa hänen lauseidensa avulla. Kuten sanottu, monissa tapauksissa osoittaminen on sinänsä yksinkertaista, koska syytetty on esittänyt aggressiivisia ja hyökkääviä lauseita. Räsänen on puolestaan vain käyttänyt uskonnollista kieltä, kuten syyttäjät edellä totesivat. Siksi syytteitä aletaan käsitellä uskonnollisen kielen ongelmana.

Valtakunnansyyttäjä apulaisineen on yrittänyt ratkaista osoittamisen ongelman (todistamisen taakan) siten, että hän väittää Räsäsen ideologisen eli uskonnollisen näkemyksen olevan väärän. Vaikka Räsänen ei solvaa yksittäisiä homoseksuaaleja ihmisiä eikä ilmoita pitävänsä homoseksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä alempiarvoisina, hänen uskonnollis-ideologinen näkemyksensä vastustaa kaiken sallivaa gender-ideologiaa. Siksi syyttäjä päätyy siihen, että Räsäsen edustama syntikäsitys on solvaava ja vie homoseksuaaleilta ihmisiltä heidän ihmisarvonsa.

Syyttäjä uskoo todistelun täyttyvän tällä perusteella. Hänen ei tarvitse löytää Räsäsen teksteistä suoranaisesti panettelevia tai aggressiivisia lauseita. Syyttäjälle riittää, että hän pystyy osoittamaan uskonnollisen näkemyksen asettavan rajoituksia homoseksuaalisesti suuntautuneen ihmisen elämään.

Valituskirjelmässä tämä seikka todetaan moneen otteeseen:

“Uskonnollinen puhe ei ole maallisen oikeuden ulottumattomissa. Uskonnollisen puheenkin on sopeuduttava lain ja syrjimättömyyden vaatimuksiin.” Sama jatkuu hieman myöhemmin: “Katsomme lisäksi, että puheen uskonnollinen perusta ei laajenna sananvapauden rajoja arvioitaessa ilmaisun halventavuutta. Tässä suhteessa uskonnolliseen puheeseen ei tulisi suhtautua lievemmin kuin maalliseen puheeseenkaan. Se mikä maallisen puheen osalta on ryhmää alempiarvoistavaa ja halventavaa, on sitä myös uskonnollisen puheen osalta.”

Syyttäjien keskeisimpiin väitteisiin kuuluu, että uskonnollinen syntipuhe sellaisenaan on lain vastaista. Tämäkin todetaan valituskirjelmässä monin eri tavoin: “Toteamme, että homoseksuaalien leimaaminen syntisiksi ja häpeällisiksi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella ja homoseksuaalisuuden leimaaminen synniksi ja häpeäksi on halventavaa.” Asia todetaan tämän jälkeen suorastaan teesinomaisesti: “Synnin uskonnollinen sisältö ei myöskään poista sen halventavuutta.”

Jos synnin uskonnollinen sisältö ei poista sen halventavuutta, syyttäjä väittää kristillisen kirkon syntikäsityksen olevan Suomen lain vastainen.

Syyttäjien valituskirjelmän tarkka lukeminen tuottaa hämmentävän tuloksen. Syyttäjät nousevat kirkon oppia ja syntikäsitystä vastaan. Oikeudenkäynti on ideologinen siksi, että tässä tapauksessa syyttäjän mukaan uskonto ei saa asettaa jäsenensä käyttäytymiselle rajoituksia. Lisäksi syyttäjä esittää, että rikos on suorastaan vakavampi, koska rajoituksen peruste on uskonnollinen. Rajoitusta vaaditaan Jumalan nimissä ja sen rikkomisen väitetään tuottavan jopa kuoleman jälkeisen tuomion.

Aatteet vaihtuvat

Historiallisen taustan jännitteille muodostaa postmodernismi, joka julisti kielen rajallisuutta ja merkitysten subjektiivisuutta. Näiden perusteiden mukaan ideologisista (ja uskonnollisista) väittämistä tuli pelkkiä “diskursseja”, subjektiivisia puhetapoja. Koska liike oli aluksi osa eurooppalaisen uusvasemmiston kulttuurivallankumousta, se haki uusia vaikuttamisen kanavia savupiipputeollisuuden kadottua ja työväestön sulauduttua harmaaseen keskiluokkaan. Polarisaatio löytyi karikatyyrisestä vastustajasta, rikkaasta valkoisesta miehestä, joka oli lähes tuhonnut Euroopan 1900-luvun sodissa. Posmodernismi nousi lännen “suuria kertomuksia” vastaan ja julisti, että taistelua käydään “tiedon määritelmistä”, diskurssien välillä. Taistelun tuoksinassa kuvitelmat kielen merkityksen suhteellisuudesta hävisivät nopeasti.

Johdonmukaisesti poliittisen tavoitteen kanssa diskurssien taistelu alkoi julistaa omaa varmaa totuuttaan. Iskusanoiksi kiteytyivät patriarkalismin vastustaminen ja heteronormatiivisen seksuaalisuuden hylkääminen. Liike muotoutui moraaliseksi ja asettui konfliktiin kristillis-humanistisen perinteen eli suuren kertomuksen kanssa. Tämä tausta selittää, miksi erilaiset postmodernit ryhmät taistelevat oman identiteettinsä puolesta ja pitävät vastustajanaan nimenomaan Raamatusta nousevaa kristillistä moraalia, seksuaalikäsitystä ja avioliitto-ihannetta.

Francis Fukuyama on huomauttanut, että vakiintuneessa demokratiassa kansalaisille ei riitä enää se, että heillä on yhteiskunnassa yhtäläiset valinnanvapaudet. Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset alkavat kaivata erilaisia “kätkettyjä mahdollisuuksia” ja omien vapauksiensa suurempaa yhteiskunnallista näkyvyyttä. Siinä vaiheessa he alkavat vastustaa erilaisia sosiaalisia normeja ja instituutioita, jotka rajoittavat heidän täydellistä vapauttaan. Siksi taistelu sisäisen identiteetin julkisesta legitimoimisesta koetaan oikeutetuksi (Identiteetti, 2020).

Fukuyama selittää identiteettipolitiikan liberaalin demokratian omana hedelmänä. Mikään yhteiskunta ei kykene suhtautumaan kansalaisiin täysin tasavertaisesti. Eri instituutioissa ihmisiä arvioidaan – etenkin Yhdysvalloissa – niin ihonvärin ja etnisyyden kuin sukupuolisen suuntautumisenkin perusteella. Näin syntyy tilanne, jossa jokainen marginaaliryhmä voi sanoa kokevansa vähättelyä. Koska liberaalissa demokratiassa jokainen marginaaliryhmä etsii ja vaatii omaa arvokkuuttaan toisten rinnalla, yhteiskunnat alkavat jakautua entistä pienempiin ryhmiin.

Kullakin ryhmällä on oma “uhriksi joutumisen kokemuksensa”, kuten kirjoittaja sanoo. Siksi onkin johdonmukaista, että yhteisöön vaikuttaminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tapahtuu nimenomaan uhriutumisen avulla. Yhteiskunnan sirpaloituminen ei ole politiikan historian tutkijan näkökulmasta kuitenkaan ongelmatonta. Kapeiden identiteettien vaaliminen vieraannuttaa ihmisiä toisistaan. He menettävät yhteisöllisyyden ja alkavat helposti etsiä sitä vain omasta viiteryhmästään. Tämä on omiaan vahvistamaan ryhmien välistä valtataistelua. Fukuyama varoittaakin lukijoitaan siitä, että eri ryhmien välinen taistelu voi synnyttää “kaunan politiikkaa”. Me näemme, että se voi viedä ihmisiä oikeuden eteen.

Kohti postmodernia oikeudenkäyntiä

Monet näistä piirteistä selittävät, miksi Suomessa on nyt ajauduttu ensimmäiseen todelliseen identiteetti-oikeudenkäyntiin. Räsäsen oikeudenkäynti on malliesimerkki konfliktia hakevan gender-ideologian toiminnasta. Syytteissä haastetaan vanhentunut kertomus eli kristillinen käsitys seksuaalisuudesta ja siihen liittyvät näkemykset seksuaalisuuden alueen synneistä. Yllä olevien huomioiden perusteella voidaan sanoa, että se yritetään jopa kriminalisoida.

Vastakkainasettelu on äärimmäinen kaiketi siksi, erityisesti seksuaalisten vähemmistöryhmien edustajat vaativat omaa näkemystään koko yhteiskunnan vallitsevaksi käsitykseksi. Jopa lakia tulisi tulkita postmodernin gender-ideologian toiveiden näkökulmasta. Tämä tarkoittaa sitä, että kristilliselle näkemykselle ei enää jää tilaa yhteiskunnassa. Se on vanha kertomus, joka täytyy kumota. Sen väitetään edustavan patriarkalismia – tai homofobiaa, kuten syyttäjät sanovat – joka tulee gender-ideologian ehdoilla kitkeä pois yhteiskunnan julkisesta tilasta. Juuri kristillinen moraali viimeisenä tässä yhteiskunnassa edustaa heille “heteronormatiivisuutta”, kuvitelmaa miehen ja naisen muodostamasta ideaalista ydinperheestä.

Ei tarvitse olla suuri filosofi ymmärtääkseen, että Päivi Räsäsen näkemykset edustavat oikeastaan puhtaimmillaan sitä, mitä postmoderni gender-ideologia vastustaa. Kuten jo 1960-luvulla ranskalaiset filosofit totesivat, kyseessä on valtataistelu. Voimaantuneet vähemmistöryhmät eivät etsi rinnakkaiseloa, vaan vaativat kristillisen käsityksen poistamista. Koska valtakunnansyyttäjän toimisto tekee Räsäsen oikeudenkäynnissä samoin, on vaikea välttyä johtopäätökseltä, että sen työntekijät ovat omaksuneet gender-ideologian tavoitteita.

Aatehistorian valossa on vaarana, että Räsäsen oikeudenkäynnissä pyritään osoittamaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan pelkän oletetun “loukkaantujan” uhriutumisen avulla. Syyttäjät ovat toistaneet moneen kertaan, että heidän ei tarvitse osoittaa panettelua tai uhkaamista Räsäsen tekstien tosiasiallisten lauseiden avulla. Hovioikeus joutuu näin ollen ratkomaan kiistaa, joka saattaa olla ensimmäinen puhtaasti postmoderni oikeusjuttu Suomessa.

Johtopäätöksiä

Syyttäjien yhtenä keskeisenä strategiana on arvioida uskonnollista puhetta vain siitä näkökulmasta, miten uskonnoton ihminen tällä hetkellä Suomessa kuvitteellisesti kokee sen (tai miten uskonnonvastainen gender-ideologian kannattaja kokee sen). Samalla tavalla syyttäjät suhtautuvat Raamattuun. Sitä saa heidän mielestään käyttää tai siteerata vain siltä osin, kuin teksti ei loukkaa uskonnottoman ihmisen maailmankatsomusta tai valittua identiteettiä.

Juuri syntikäsitykseen viitaten syyttäjien valituksessa todetaan: “Uskonnollisen puheenkin on sopeuduttava lain ja syrjimättömyyden vaatimuksiin.” Tämä tarkoittaa syyttäjien esityksessä, että Räsäsen ja samalla kristillisten kirkkojen tulisi muuttaa käsityksensä seksuaalisuuden alueen synneistä. Luterilaisen opin näkemykset ovat syyttäjän mukaan Suomessa hyväksyttäviä ainoastaan silloin, kun kirkko ja sen jäsenet lakkaavat puhumasta homoseksin harjoittamisesta syntinä.

Syyttäjät pyrkivät näin ollen rakentamaan oikeudenkäynnin siten, että Räsänen tuomittaisiin väärästä ideologiasta ja tuomitsevasta syntikäsityksestä. Aatteellinen muutos on Suomen lähihistoriaa ajatellen suunnaton. Tässä on samalla syy siihen, miksi syytteet tulevat nähdäkseni kaatumaan. Räsäsen omista teksteistä ei löydy hyökkääviä tai panettelevia lauseita. Tuomarien pitäisi siinä tilanteessa siirtyä kriminalisoimaan luterilaista syntikäsitystä. On vaikea kuvitella, kuka tuomareista ottaisi Suomessa ensimmäisenä sellaisen roolin.

——–

Dosentti Timo Eskola on teologian tohtori, kirjailija ja eläkkeellä oleva STI:n tutkija, joka tykkää soitta selloa. Eskolan blogilta Dosentin kammiosta löydät lisää ajankohtaisia kirjoituksia ja esseitä teologisista aiheista ja kirkon tilasta.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

LÄHDE: Patmos blogi/Vieraskynä/Timo Eskola 03.06.2022