SDP:n velkamania

SDP:n vaaleanpunainen unelmahöttö lupaa jokaiselle kaiken

Kirjoittaja löytää velkamanian syyn pääministeripuolue SDP:n periaatejulistuksesta.

Kuvankaappaus artikkeliin liittyvästä kuvasta.
Kuvankaappaus artikkeliin liittyvästä kuvasta.

Kuluvalla hallituskaudella menoja on kasvatettu surutta, julkista velkaa otettu pidäkkeettä. Korkotason noustessa fiskaalinen alijäämä entisestään pahenee ja velkakierre syvenee. Tuleva hallitus aloittaa raskaasti miinukselta.

Jos haluaa määrittää yli varojen elämisen syyn, mistä kohtaa poliittista järjestelmää näyte on otettava?

Nähdäkseni oikea kohde on pääministeripuolue ja tarkemmin ottaen sen eetos. Kiistattomat periaatteet voivat oikeuttaa myös tolkuttoman velanoton.

Sanna Marinin talouskapina

Nuorekkaan ja karismaattisen johtajansa kannattelemana pääministeripuolue SDP on pitänyt pintansa kriisistä toiseen.

Sanna Marinin julkinen uskottavuus on harvinainen sekoitus byrokraattista sujuvuutta ja valokuvauksellista tyylitajua. On ollut vaikea tulkita, mikä on hänen eetoksensa – tai onko sitä?

Muistissa kuitenkin on, että hallituskautensa alussa silloinen viestintäministeri Marin ehdotti kuusituntista työpäivää tai neljäpäiväistä työviikkoa palkkoja alentamatta. Aivan äsken hän Suomen pääministerinä tuki kapitalismikriittistä jatko-opiskelijaa, joka kritisoi Euroopan keskuspankin koronnostoa inflaation vastatoimena.

Nämä laitavasemmiston ajattelua heijastavat talouspoliittiset avaukset viestivät minulle, että keski-ikää lähestyvän Marinin rinnassa yhä sykkii talouskapinallisen vaihtoehtonuoren sydän. Virallisen roolinsa kätköissä hän on vauhdikas vasemmistomimmi, joka näyttää velkamaltista puhuville porvarisedille keskisormea kuten rennonröyhkeät bilekaverinsakin. Hänen suuri ihanteensa on missioekonomisti Mariana Mazzucato, joka puhuu ”vääristä fiskaalisista rajoituksista”.

Pääministerinä esiintyessään hallintotieteiden maisteri Marin käyttää roolikäyttäytyjän vahvuuksiaan. Hän puhuu sujuvasti toimielinten puutteellisesta koordinaatiosta niin Suomessa kuin Euroopassa samalla kun välttelee vastuutaan ikävistä asioista, kuten julkisen velanoton ja koronakuolleisuuden noususta järkyttävän korkealle. Kansaan menevä menestysresepti on löytynyt, joten hän noudattaa sitä.

Mutta millainen eetos tämän paketin sisältä pilkottaa? Mihin aikamme sosialidemokratia uskoo ja mihin se pyrkii?

Mahdollisuuksien tasa-arvosta tulee lopputulosten tasa-arvoa

Ensimmäinen havaintoni koskee johtavien sosialidemokraattien kielenkäyttöä. Kun he yrittävät puhua mahdollisuuksien tasa-arvosta, he tulevatkin puhuneeksi lopputulosten tasa-arvosta.

Esimerkiksi eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtmanin ihanneyhteiskunnassa ”kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa” ja puheenjohtaja Sanna Marin haluaa rakentaa yhteiskuntaa, ”jossa jokaisesta lapsesta voi tulla mitä tahansa.”

Jostakin syystä he eivät sano ihanteekseen, että jokainen lapsi voi kehittyä mahdollisimman hyväksi kykyjään vastaavasti. Sehän olisi todellista mahdollisuuksien tasa-arvoa. Kun jokainen voi kehittää omaa lahjakkuuspotentiaaliaan, hänestä voi tulla juuri se mihin hänen kykynsä viittaavat. Kaikki muu on silkkaa fantasiaa. Aika moni jalkapalloileva suomalaispoika on uskonut, että hänestä voi ”tulla mitä tahansa” ja hän voi pelata FC Barcelonassa, mutta vain Jari Litmaselta se on onnistunut.

Marin ja Lindtman ovat älykkäitä kielenkäyttäjiä, joten on syytä kysyä, mistä johtuu outo tapa puhua asiasta, joka on pohjimmiltaan hyvin selkeä?

Demokraattisen sosialismin eetos

Kaivoin esiin SDP:n puoluekokouksessa 2020 hyväksytyn periaatejulistuksen ”Sosialidemokratian periaatteet”. On tärkeää, että nimi kirjoitetaan oikein. Yhdellä a:lla.

Periaatejulistuksen mukaan ”demokraattinen sosialismi” pyrkii kaikkien elämänalueiden ”jatkuvaan kansanvaltaistamiseen”. Tavoitteena on ”julkinen valta, joka huolehti kaikista yhteiskunnan jäsenistä ja vähentää eriarvoisuutta”, koska ”talousjärjestelmän oikeutus perustuu sen kykyyn lisätä ihmisten tasavertaista hyvinvointia.”

Aateperinnön sosialistisuutta ei siis peitellä, päinvastoin se ylevöitetään. Myös muut aatteen ainekset kuvataan ihanteellisina, kohti jotakin unelmaa pyrkivinä. ”Sosialidemokratia on maailmankatsomuksellisesti moniarvoinen liike, jonka aateperintö on sosialismin teorioiden ohella saanut vaikutteita eri aikakausien humaanista filosofiasta, kristillisestä etiikasta ja valistuksen edistysaatteista.”

Meillä on siis pääministeripuolue, joka tavoittelee jonkinlaista pehmososialistista totaalidemokratiaa – kaikkien elämänalueiden ”jatkuvaa kansanvaltaistamista”. En ymmärrä, miten tämä ”kansanvaltaistaminen” voidaan toteuttaa esimerkiksi tieteen tai taiteen meritokratiassa. Helpompi on kuvitella talousjärjestelmän ”kansanvaltaistaminen” (lue: sosialisointi). Kun jyrkkä veroprogressio, varallisuusvero ja valtaisat tulonsiirrot tasaavat tulo- ja varallisuuserot, saadaan aikaiseksi samat aineelliset hyvinvointiresurssit kaikille.

On kuitenkin selvää, että avoimessa markkinataloudessa ja liberaalissa demokratiassa tällainen tasajako ei voi toteutua. Kas siitä sosialidemokraatin sisäinen konflikti ja suuri suru.

Realiteettien maailmassa demarimaksiimi muuttuu sisyfoksen työksi. Otetaan velkaa ja ajatellaan, että miljardi ei ole mitään, jos se hiukankin ”vähentää eriarvoisuutta”. Vettä kannetaan kaivoon mutta eihän se siellä pysy.

Sosiaaliliberalismin ja sosialistisen utopismin sekoitus

Nähdäkseni SDP:n eetos voidaan kiteyttää kaavaan: 1 osa sosiaaliliberalismia + 1 osa sosialistista utopismia.

Sekoitetaan hyvin ja tuloksena on vaaleanpunainen maksiimi.

Jos he olisivat pelkkiä sosiaaliliberaaleja, heidän ihanteensa olisi mahdollisuuksien tasa-arvo ja yhteiskunta, jossa jokainen voi kehittää lahjojaan, luonnettaan ja kykyjään mahdollisimman pitkälle. Jokaisesta voi tulla paras versio itsestään, kuten muodikkaasti sanotaan.

Tällainen sosiaalieettinen ihanne olisi helppo myydä kenelle tahansa yksilönvapauden ja reilun yhteiskuntapolitiikan kannattajalle. Myös se olisi hulppea unelma, joka tuskin koskaan toteutuu. Mutta se ei riittäisi sosialistista utopiaa vaaliville sosialidemokraateille, joiden ihanteena on lopputulosten tasa-arvo – kaikille kaikkea hyvää yhtä paljon.

Sinipunaista yhteistyötä harkitsevien on tärkeä tajuta, että sosialistisen painolastin vuoksi demaripoliitikkojen mielenmaisema ei voi kääntyä vastuulliseksi individualismiksi, jossa yksilön elämän arvokkuus ja vastuu omasta elämästä ovat eettinen lähtökohta. Sosialidemokraatti ei voi hyväksyä sitä tosiasiaa, että kykymme ja työmme tulokset ovat eriarvoisia, vaikka ihmisinä olemmekin samanarvoisia.

Kun sosialidemokraatti tarttuu toimeen, hän haluaa koulutuspolitiikan, sosiaalipolitiikan, terveyspolitiikan, kulttuuripolitiikan ynnä muun avulla supistaa ihmisten välisiä eroja, jotka vastuullinen individualisti näkee paitsi tosiasiana myös suurena siunauksena.

Minusta yksilöiden erot ovat luonnollinen lähtökohta toimivalle työnjaolle ja kulttuuriselle rikkaudelle. Mutta demarit haluavat poistaa ympäristötekijöiden lisäksi myös kyvykkyyseroista johtuvan ”eriarvoisuuden” ja siksi he unelmoivat maailmasta, jossa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. En voi käsittää, mitä järkeä tuossa päähänpinttymässä on.

Koska toiset aivan ilmeisesti ovat kyvykkäämpiä kuin toiset, sosialidemokraatti närkästyy totuudesta ja alkaa muokata maailmaa oman utopistisen pakkomielteensä mukaiseksi. Siksi SDP on kaikkein vaarallisin puolue. Se esiintyy nykyaikaisena yksilön vapauden ja sosiaalisen vastuun puolueena, mutta sen sisällä asuu vanhan sosialismin utopistinen vimma uuteen toimintaympäristöön päivitetyssä muodossa.

Ajankohtainen esimerkki sosialistisen pakkomielteen vaikutuksista koulumaailmassa on inkluusio. Kun kaikki oppilaat pakotetaan kyvyistä ja tuen tarpeista riippumatta yhdenvertaisuuden nimissä oppimaan samassa luokassa, opettajilla on vaikeaa ja oppilaat turhautuvat. Ihanne edellä on kuitenkin pakko mennä koska opetushallituksen sosialisti niin haluaa. Oppimiserot eivät silti supistu.

Jokaisen suomalaisen olisi hyvä lukea SDP:n periaatejulistus ja tiedostaa, millaisten aatteiden ajamana johtavat demarimme virittävät ylimitoitettua ja tuhlailevaa hyvinvointivaltiota. Tavoitteena on paitsi yhteiskunta, jossa ”humaanisuus voittaa suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden” myös ”ihmisten kärsimysten ja eriarvoisuuden poistaminen kaikkialta maailmasta.”

Eipä ihme että ”väärät fiskaaliset rajoitukset” on heitetty romukoppaan, kun ”tulevaisuusinvestointien” tavoitteena on niin perustavanlaatuinen mullistus, että pelkkä yhteiskunnan muuttaminen ei siihen riitä. Ihmislajin olisi muututtava.

Humanistina minua kauhistuttaa ajatus ihmisestä ilman kärsimystä. Eikö se ole hubotti tai peto?

Kovista tosiasioista piittaamaton vaihtoehtoaate

SDP ei ole Vihreä liitto, jossa Jarkko Tontin osuvan luonnehdinnan mukaan opiskelijajärjestöllä on emäpuolue. Mutta myös sosialidemokraattisen järjen sisällä hehkuu aikuisten kovista tosiasioista piittaamaton vaihtoehtoaate. Siksi heidän tavoitteinaan ovat ”oppimiserojen supistaminen” (onnistuu tasapäistämällä eli ei mitenkään), ”suhteellisen köyhyyden poistaminen” (onnistuu jos kaikki saavat saman tulon) ja ”hyvinvointitakuu kaikille” (onnistuu ajamalla maa fiskaaliseen konkurssiin).

Myönnän yllättyneeni siitä, että biologisten, perinnöllisten ja fiskaalisten tosiasioiden vastaiset vasemmistoaatteet ovat nousseet uuteen kukoistukseen tällä vuosituhannella. Historian pitkien linjojen tarkkailijana olen odottanut koviin tosiasioihin ankkuroituvaa oikeistolaista ja jopa konservatiivista käännettä.

Nyt yliopistoissa ja ajan henkeä haistelevissa yrityksissä kannatusta saavat intersektionaalisen feminismin ja woken kaltaiset aatteet. Tässä ympäristössä demarit toimivat johdonmukaisesti. Nyt ei ole realistisen vaan utopistisen sosialidemokratian aika. Vasemmistopopulismi kerää kannatusta. On ajettava kaikkien niiden asiaa, jotka kokevat itsensä sorretuiksi tai syrjityiksi ja näytettävä, että osaa unelmoida mahdottomia.

En ole mitään, minusta on tultava kaikki

Ranskan Suuren vallankumouksen aatteellinen johtaja Emmanuel Joseph Sieyès julisti teoksessaan Mikä on kolmas sääty: ”Me emme ole mitään, meidän on oltava kaikki.” Seuraavalla vuosisadalla Karl Marx jatkoi kommunismilla, jonka mukaan kouluttamaton, ruumiillista työtä tekevä proletariaatti on ihmiskunnan vapautusta johtava luokka. Sitten Lenin pani proletariaatin diktatuurin Venäjällä täytäntöön ja loppu on ollut raakuuksia ihmisyyttä vastaan kaikkialla missä Marxin oppi on voittanut.

Miksi tämä nurinkurinen messiaaninen utopia – viimeiset tulevat ensimmäisiksi – on saanut kannatusta vuosisadasta toiseen? Kuinka on mahdollista, että se yhä elähdyttää aikamme vasemmistoa – nyt itsensä toteuttamisen aikakaudelle sopeutettuna sosialidemokraattien maksiimina.
Koska järkisyyt eivät voi selittää, miksi uudet sukupolvet yhä vain haluavat uskoa, että kenestä vain voi tulla mitä vain, lienee parasta kääntyä unelma-ammattilaisten puoleen.

Vaaleanpunainen hattara käy aina kaupaksi

Linnanmäen huvinvointikeskuksessa tiedetään, että hattara käy aina kaupaksi. Huvipuiston ravintolatoimen johtaja Satu Järvelä uskoo tietävänsä myös hattaran suosion salaisuuden: ”Se on maku ja jännä koostumus, kun se sulaa suuhun ja ikään kuin taianomaisesti häviää.”

Tämän paremmin ei voisi kuvata sosialidemokraattisen aatteen menekkiä ja vaikutusta kansalaisten keskuudessa.

Vaaleanpunainen unelmahöttö lupaa jokaiselle kaiken, haihtuu taianomaisesti ja jättää makean jälkimaun. Demarihattara on kuin maallinen versio Antti Kylliäisen lunastusopista, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen.

Ehkä meistä jokaisen sisällä asuu teini-ikäinen uneksija, joka haluaisi, että korkeampi voima – Jumala tai Hyvinvointivaltio – tekee haaveistamme totta, niin taivaassa kuin maan päällä. Joten hitto vie, annetaan niiden yrittää, maksoi mitä maksoi!

On särjettävä sosialistisen utopian lumous

Jos siis haluamme, että Suomi paranee velkamaniasta, on lopultakin särjettävä sosialistisen utopian lumous. SDP ei sitä tee, joten keskustan ja oikeiston järkipuolueiden on määrätietoisesti lakattava sopeutumasta tähän utopiaan, joka tunnetaan nimellä eriarvoisuuden poistava hyvinvointivaltio.

Itsepetos on jatkunut liian kauan. Julkiset palvelut ja sosiaalipolitiikka voidaan hoitaa paljon paremmin, tehokkaammin ja asiakaslähtöisemmin muilla keinoin kuin sillä valtiollisella holhouksella, jota demokraattiset sosialistit ja heidän hännystelijänsä ajavat.

Kun kovien tosiasioiden vastaisista sosialistisista ihanteista luovutaan, yksilölliset erot ja vastuullinen vapaus alkavat nostaa kulttuurin vaatimustasoa, työmoraalia ja itsenäistä yritteliäisyyttä kaikilla elämänalueilla. Sellaisesta maailmasta unelmoiminen sopii niin talousliberaalille kuin sivistysporvarillekin.

Ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen on mahdollista, että kokoomusjohtoinen hallitus kääntää Suomen suunnan ja taloutemme lisäksi myös poliittinen ilmapiiri alkaa tervehtyä. Sosialidemokraatteja siihen hallitukseen ei pidä ottaa.

LÄHDE: Verkkouutiset.fi/Jari Ehrnrooth 13.11.2022