Suomi mukaan kontaktien jäljittämiseen
Kevään koronaepidemian jyllätessä pahimmillaan liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka ilmoitti, että Suomi lähtee muiden EU-maiden tavoin kehittämään kansallista mobiilisovellusta kontaktien jäljittämiseen.
Media kiinnostui hankkeesta, mutta näkökulma jäi kovin suppeaksi. Median olisi pitänyt esittää tiukkoja kysymyksiä jäljityksen tehokkuudesta, oireettomien kantajien merkityksestä ja tekniikasta, jolla jäljitys toteutetaan.
Kansalaisia ja mediaa näytti kuitenkin kiinnostavan vain yksi asia: onko tietosuoja kunnossa? Eihän vain ole niin, että viranomaiset pystyvät sovelluksen varjolla seuraamaan kansalaisten liikkumista ja valvomaan heidän terveydentilaansa?
Jäljityssovellus on tyyppiesimerkki maailmasta, jossa tietosuojasta on tullut kaikkea kehittämistä rajoittava voima. Media lietsoo pelkoja, joita tietosuojaan talibanien tapaisella puhdasoppisuudella suhtautuvat asiantuntijat ja somekommentaattorit entisestään vahvistavat.
Mitään ei voi tehdä, koska tietosuoja.
Se ei varmaankaan ollut EU:n tarkoitus, kun yleinen tietosuoja-asetus eli gdpr säädettiin.
Vuonna 2016 hyväksytyn gdpr:n neljäs kohta kuuluu seuraavasti: ”Henkilötietojen käsittely olisi suunniteltava niin, että se palvelee ihmistä. Oikeus henkilötietojen suojaan ei ole absoluuttinen; sitä on tarkasteltava suhteessa sen tehtävään yhteiskunnassa ja sen on suhteellisuusperiaatteen mukaisesti oltava oikeassa suhteessa muihin perusoikeuksiin.”
Estäkää, rajoittakaa ja kieltäkää – kunhan ette vaaranna tietosuojaamme.
Huomio kiintyy ensimmäiseen lauseeseen: ”palvelee ihmistä”. Tietosuojalakien pitäisi palvella ihmistä, ei laittaa ihmiset palvelemaan tietosuojaa. Hyväkin asia kääntyy itseään vastaan, kun se viedään äärimmäisyyksiin.
Vastoin yleistä uskomusta gdpr:n tavoitteena ei ole estää henkilötietojen keräämistä ja käsittelyä. Se luo vain pelisäännöt, jotka tasapainottavat sekä tiedon käsittelijöiden että kansalaisten etuja.
Sitaatin toinen lause muistuttaa, ettei tietosuoja ole absoluuttinen, vaan se tulee suhteuttaa muihin perusoikeuksiin ja asioita arvioida kokonaisuutena.
Hallitus puuttui keväällä ennen näkemättömällä tavalla kansalaisten perusoikeuksiin. Liikkuminen Uudenmaan ja muun Suomen välillä katkaistiin. Elinkeino- ja kokoontumisvapautta rajoitettiin sulkemalla ravintolat ja kahvilat. Isovanhempien tapaamiset kiellettiin.
Nämä rajut puuttumiset perusoikeuksiin otettiin vastaan suorastaan ilolla. Vihdoinkin hallitus ryhtyi koviin ja tehokkaisiin toimiin epidemian rajoittamiseksi!
Estäkää, rajoittakaa ja kieltäkää – kunhan ette vaaranna tietosuojaamme.
Suomen jäljityssovelluksesta ei missään vaiheessa kaavailtu salaista vakoilijaa. Se, että tällaista edes epäiltiin saa huomaamaan, miten teknologia on jo nakertanut suomalaista yhteiskuntaa. Tähän asti luottamusta viranomaisiin ja toisiin suomalaisiin on pidetty keskeisenä vahvuutenamme.
Somejätit sallittuina
Sallimme seurannan amerikkalaisille somejäteille, koska saamme heiltä vastineeksi ilmaista palvelua, mutta emme haluaisi luovuttaa mitään tietoja omille viranomaisille, vaikka heitä sitovat tiukat tietosuojalait ja toimia säätelee virkavelvollisuus.
Terve kriittisyys ja kyseenalaistaminen ovat aina tarpeen. Tietosuojassa pelkona on, että laaja tietovuoto voi tapahtua myös vahingossa, jolloin jälkiä on liki mahdoton korjata. Riskit pitää kuitenkin suhteuttaa hyötyihin eivätkä pelot saa estää järkeviä hankkeita.
Metcalfen lain mukaan verkostomallin hyöty kasvaa käyttäjämäärän neliössä. Kevään pelottelun seurauksena moni suomalainen empii ja jättää ohjelman asentamatta, jolloin tarvittavaa kriittistä käyttäjämassaa ei saada kasaan. Miljoonahanke menee hukkaan.
Emme luultavasti koskaan saa tietää, olisiko jäljityssovelluksesta ollut todellista hyötyä tartuntaketjujen selvittämisessä. Kaikeksi onneksi virus näyttää laantuvan ilman sitäkin.
Ensi kerralla emme ehkä ole yhtä onnekkaita.
LÄHDE: TIVI/Petteri Järvinen17.08.2020
