Ennen uskoon tuloani ajattelin yleisen mielipiteen mukaan, että kaikki ihmiset päätyvät kuoleman jälkeen Jumalan luokse. Ajattelin, että hyvä elämä ja yritys elää nätisti tuovat hyvän tulevaisuuden. Raamatusta minulle selvisi, että pelastuneita on sittenkin vain vähän ja ikuinen elämä Jumalan luona on suuri lahja syntiselle. Jo iankaikkisuuden ajatteleminen on vaikeaa ja helvetin tulijärvi ikuisesti on oleva kauhea rangaistus uskottomille. Niinpä sitten tapahtunut mielenmuutos siirsi minut tavallisesta luterilaisesta vapaaluterilaiseksi.
En ole koskaan miettinyt kirkkoon kuulumistani, se on ollut osani vähän niin kuin suomalaisuus tai oppimani äidinkieli. En ole kuitenkaan koskaan ollut kaikkiruokainen kirkollinen henkilö, mutta välttänyt sitoutumista mihinkään yksilöityyn ryhmään. Olen ollut herätyskristitty, mutta tullut toimeen myös toisin toimivien kanssa. Olen pitänyt hengellisen elämän tärkeimpänä asiana ihmissielun pelastusta, se on motivoinut valintojani ja ollut Kristus-uskon henkeyttämä. Olen ollut jäsenenä useassa luterilaisessa seurakunnassa, hyvissä ja huonoissa, toivoen ja rukoillen kunkin tapauksen puolesta aikansa. Olen ollut vapaaluterilainen.
Tulin yksinäisyydessä uskoon viisikymmentä vuotta sitten ja ehkä siitä johtuu, etten ole oikein mitään liikettä tuntenut omakseni, mutta toiminut kaikkien kanssa sopuisasti. Koen, että Herra on kutsunut minut rakentamaan uskovien yhteyttä ei hajottamaan. Silti se ei ole ollut minun käsissäni, vaan Jeesus tahtonsa mukaan saa sen aikaan niiden uskovien kesken, jotka vaeltavat hänen valossaan. Se on Jumalan suuri salaisuus – Vapahtajan seurakunta on kaikkialla. Se on hengeltään ja olemukseltaan vapaa.
Luterilaisista julistajista olen arvostanut suuresti Arndtia, Scriveriä, Laestadiusta, Muromaata, Roseniusta, Rosendahlia, Bogatskya, Johanssonia, Hallesbytä, Malmivaaraa, Hakalaa, Tuomenoksaa, Saarisaloa, Wredeä, Kuorttia, Krohnia ja lukenut halukkaasti heidän kirjojaan. Hyvinä kirjoina olen lukenut myös John Bunyania, Thomas Wilcoksia, Jokisen veljeksiä, Martta Kaukomaata, Hilja Aaltosta, Vilho Rantasta, Tapio Nousiaista, Kaarlo Mikkosta, David Wilkersonia. Näissä lukuhetkissä olen aistinut vapauttavaa evankeliumia ja Jumalan sanan rikkauksia.
Istuin kirkossa, kuuntelin jumalanpalvelussaarnaa, se oli taas tavanomaisen heikko, lyhyt ja mitäänsanomaton, paperinmakuinen, tyhjä ja makeileva. Se ei selittänyt sanaa, se ei korottanut Kristusta, se ei kutsunut eikä herättänyt sieluja ajattelemaan, missä viettävät iankaikkisuuden. Sen henki oli sellainen, että kaikki kastetut olivat uskovia, kaikki ehtoollisella käyneet ovat ottaneet Jeesuksen sydämeensä ja kuolleiden puolesta luettu rukous pelasti kääntymättömät ihmiset. Siinä olivat kaikki katolisen kirkon hämärät käsitykset, joista uskonpuhdistus aikoinaan meidät vapautti. Rukoilin siis puhujan puolesta, että Herra saisi hänestä paremman otteen ja että hän heräisi hengellisesti valvomaan ja uuteen elämään. Vanha uskova nainen sanoi joskus aikoinaan minulle, että kirkossa on pysyttävä niin kauan kuin siellä luetaan vielä isä meidän rukous ja Herran siunaus. Monet ystäväni ovat lähteneet pois muista syistä.
Jos uskoni perustuisi vähimmässäkään määrin kirkon kulloiseenkin tilaan, minun olisi syytä ottaa siitä heti etäisyyttä ja perustaa uusi liike – esim. aaltoslaiset, oikeassa olevat, viimeiset pyhät, valonlapset, raitishenkiset, lähes virheettömät, kodinturvajoukko, pohjoisatlantin hengellinen osasto, euroopan ehdottomat, perusluterilaiset, sosiaalikirkolliset, kaikkea vastustavat, ehtoon sankarit, tms. Näillä pienillä ryhmillä on ollut yleensä lyhyt elämänkaari, ne ovat hajonneet johtajiensa lankeemuksiin, pyhyyden puutteeseen, Raamatun unohtamiseen, rahankeräysrikkeisiin, lihanpyhyyteen, valheisiin, anteeksiantamattomuuteen, ylpeyteen, lahkoutumiseen, synnittömyyden kuvitteluun, järkeilyyn, menestyksen ansaitsemiseen, uskon puutteeseen, luopio-elämään. Toisaalta kirkko on aina kantanut matkassaan kaikkea em. mutta sen katto on ollut sen verran korkealla, että kaikenlaiset tyypit ovat mahtuneet eri penkkeihin siellä istumaan – tosin usein eri kellonaikoina.
Vapaaluterilaisuuteeni kuuluu ajatus ja usko siihen, että kuka tahansa voi pelastua, saada syntinsä anteeksi, uudestisyntyä milloin tahansa, missä tahansa. Evankeliumi on Jumalan voima, en minä, toimintani, ymmärrykseni tai rukoukseni. Edelleen kirkossa olemiseni perusajatus on se, että valoa pitää viedä sinne, missä on pimeää; suolaa pitää viedä sinne, missä on mädännäisyyttä; Jeesuksen verta pitää julistaa siellä, missä perkele on vanginnut sielut itselleen. Vapaaluterilaisuudessa ei ole oikeaa politiikkaa, oikeaa vallankäyttöä, oikeaa ammatillista ihmisjaottelua, oikeaa kansallista tai kielellistä jaottelua; Siinä on kolme tärkeää seikkaa, jotka ohjaavat kaikkea tekemistäni: 1.Jumalan nimen pyhittäminen, 2.Jumalan valtakunnan tuleminen, 3. Jumalan tahdon tapahtuminen. Niitä rukoilen itselleni, läheisilleni, paikkakunnalleni, seurakunnalleni, kaikkialle, joka päivä.
Vapaaluterilaisuuteeni kuuluu kaiken herätyskristillisyyden, evankelioimistoiminnan ja lähetystyön tukeminen ja kannattaminen etumerkistä riippumatta. Sosiaalinen toiminta voi olla korkeintaan välineenä luomassa mahdollisuuksia Jeesuksen kirkastamiselle. Jos Jeesus puuttuu, koko aktio on turha. Emme ole kalastamassa ihmisiä omaan seurakuntaamme vaan Kristukselle. Olemme Jeesuksen palvelijoita, kutsuttuja, valtuuttamia ja varustamia. Kun sitten olen kertonut tämän rehellisesti salaamatta, olen saanut porttikieltoja, hylkäämisiä, ylenkatsetta, vähättelyä, ylikävelyä, pahanpuhumista, valheiden vyöryä itsestäni, ja potkut. Mutta se on kaikki vain vahvistanut minua uskossa Jeesukseen ja kaikessa halukkaasti seuraamaan häntä. Ahdistukset ovatkin olleet siunaukseksi, koeteltu usko on arvokasta.
Nykyään kirkon toiminnassa ovat monenlaiset Raamatun vastaiset asiat, synnit ja eksytykset. Sellaisia ovat mm. vain koulutukseen perustuva työntekijäkunta (usko yliopiston riittävän perusteeksi hengelliseen työhön), vallitseva turhan puhuminen (usko uskonnollisuuden pyhittävään vaikutukseen), eri poliittiset edustukset (usko leimattuihin päättäjiin), humanismi (usko ihmisen hyvyyteen – kehitysoppiin), haureuden suosiminen eri muodoissa (usko lihan himon tyydytyksen oikeuteen), jooga (usko sen olevan pelkkää voimistelua), helvetin kumoaminen (usko kaikkien pelastumisesta), viihdepitoiset ohjelmat (kuvitellaan hauskan ja hilpeän auttavan uskossa), varallisuuden väärin käyttö (rahat kuluvat hallintoon ja kiinteistöihin eikä evankelioimiseen), kirkkomusiikin keskittyminen urkuihin (usko vanhan teatterisoittimen ylivertaisuuteen). Vapaaluterilaisuus on kaikkea tällaista vastaan sanassa, hengessä ja rukouksessa, mutta ei niitä toteuttavia ihmisiä vastaan.
Taisteleva usko on vapaaluterilaisuuden toimintaa. Sitä toteutetaan kaikkialla ja aina. Se ei ole ihmisiä vastaan taistelua, väittelyä, mielenosoituksia, lakkoilua, turhaa suunsoittoa ja arvostelua. Se taistelee hengellisesti, rukoilemalla sitomalla pimeyden valtoja ja synnin pesäkkeitä, ihmismielipiteitä ja erilaisia hengellisen elämän eksytyksiä. Se korostaa Jumalan sanaa, taivaallista valoa, Raamattua erehtymättömänä taivaallisena ilmoituksena ja pitää sitä aina ja kaikkialla tiedon ja uskon korkeimpana arvovaltana. Se uskoo maan ja taivaan katoavan, mutta Jumalan sanan pysyvän. Se katsoo ihmisiä Jumalan lunastamina, pelastuskutsun arvoisina, ilosanoman kohteina. Se todistaa kirkossa, kadulla, kaupassa, junassa, kodissa, juhlassa, arkena, työssä, vapaa-ajalla, maalla, metsässä, ilmassa, vesillä, aamulla, illalla, yöllä, päivällä. Se jakaa kirjoja, äänitteitä, tietoa, viestejä, traktaatteja, julisteita, kutsuja. Se pitää säännöllisesti esirukouksia nimeltä mainiten ihmisiä Herran edessä. Se odottaa lopullista vapauden päivää – kutsua Karitsan häihin!
LÄHDE: Patmos blogit/Turkka Aaltonen 20.12.2023
INFO: Turkka Aaltonen on kirjailija ja evankelista.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.