Taakka tiedonjakosivusto – seuraa aikamme ilmiöitä

Vihapuhe-käsite on poliittinen ase

LÄHDE: Patmos blogi/Juha Ahvio 30.10.2019

[ Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja ]
Kuva: tiede.fi Kuvan lisännyt Taakkatoimitus
On jälleen korkea aika tarkastella sitä, mistä nykyään yhä enenevässä määrin käytetyssä vihapuheen käsitteessä on todellisuudessa kyse. Tämä on erityisen ajankohtaista, siitäkin syystä, että juuri nyt on meneillään monessakin mielessä suomalaisittain merkittävä kiihotus kansanryhmää vastaan -tutkinta kansanedustajia Päivi Räsänen ja Juha Mäenpää vastaan. Varsinkin Päivi Räsäsen tapaus on merkittävyydeltään huomattava, kuten Suomen Uutisten otsikko 28.10.2019 osoittaa: ”Päivi Räsänen poliisikuulusteluun – kyse siitä, onko Raamatun siteeraaminen todellakin laitonta”. Artikkelin mukaan Räsänen itse toteaa tilanteensa tämänhetkisestä vaiheesta varsin aiheellisesti näin: ”Olen hämmästynyt siitä, että tutkintaa edelleen jatketaan tapauksessani, jossa on kysymys syvästi uskonnon- ja sananvapaudesta. En katso syyllistyneeni rikokseen ottaessani kantaa Raamatun pohjalta Suomen evankelisluterilaisen kirkon toimintaan, Räsänen kirjoittaa Facebookissa.” Artikkelissa todetaan, että ”Mikäli rikossyytös menestyisi, olisi sillä Räsäsen mukaan merkittäviä seurauksia”. On juuri siten, kuten Räsänen itse artikkelissa katsoo: ”Mikäli Raamatussa esitettyjen näkemysten katsottaisiin täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, myös Raamatun levittäminen tai saatavilla pitäminen tulisi johdonmukaisesti rangaistavaksi. Huomautan myös, että eduskunta on yksimielisesti hyväksynyt kirkkolain, jonka mukaan kirkko tunnustaa Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa. Eduskunta ei siis ainoastaan ole sallinut kirkon noudattaa Raamattua sen toiminnassa ja opissa vaan suorastaan kirkkolailla säätänyt, että näin tulee toimia.” Jos Räsäsen tapauksessa sovelletaan niin sanottua kiihotuspykälää viharikos- ja vihapuhekäsitteellä terästettynä ja tämän käsitteen mukaisesti tulkittuna, ovat seuraukset todellakin erittäin dramaattisia ja laaja-alaisia. Olen taustoittanut viharikos- ja vihapuhe-käsitettä kirjassani Sananvapaus uhattuna Suomessa (Kuva ja Sana, toinen painos, 2019), mutta nyt olemme myös saaneet tuoretta ja arvovaltaista määritelmällistä valoa tähän kysymykseen valtioneuvoston eli Suomen nykyisen hallituksen suunnalta. Kansanedustaja Mauri Peltokangas jätti syyskuussa oleellisen tärkeän kirjallisen kysymyksen hallitukselle siitä, mitä vihapuheen käsitteellä tosiasiallisesti tarkoitetaan ja kuka sen sisällön määrittää. Suomen Uutisten 24.10.2019 artikkelin ingressin mukaan: ”Perussuomalaisten kansanedustaja Mauri Peltokangas jätti syyskuun lopussa kirjallisen kysymyksen, jossa hän penäsi hallitukselta konkreettista vastausta siitä, mitä vihapuhe tarkoittaa ja mikä taho määrittää sen sisällön. Kysymys sisälsi myös epäilyksen siitä, että vihapuhe-tulkintaa tullaan käyttämään kaikenlaisen julkisesti esitetyn yhteiskuntakritiikin kriminalisoimiseen.” Kansanedustaja Peltokangas sai vastauksen oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonilta. Vastaus on valaiseva. Ylle viitatun artikkelin mukaan: ”Vastauksessaan oikeusministeri Anna-Maja Henriksson myöntää, ettei vihapuhe-termiä ole kansallisessa lainsäädännössä edes määritelty, mutta sitä käytetään yleiskielessä kattokäsitteenä viittaamaan viesteihin, jotka sisältävät eri ryhmiä koskevia kielteisiä yleistyksiä, kuten ennakkoluuloja.” ”Vastaus sisälsi myös Euroopan neuvoston vihapuhetta koskevasta suosituksesta osia, joiden mukaan vihapuheella tarkoitetaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen, mukaan lukien suvaitsemattomuus, jota ilmaistaan vihamielisenä kansallismielisyytenä ja etnosentrisyytenä sekä syrjintänä ja vihamielisyytenä vähemmistöjä, maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia vastaan. ” Oikeusministerin vastaus osoittaa osaltaan, että vihapuhe-käsitettä ei ole määritelty Suomen kansallisessa lainsäädännössä. Suomen tämänhetkinen oikeusjärjestelmä ei tunne viharikoksen eikä vihapuheen käsitteitä. Silti näitä käytetään – ”yleiskielisinä kattokäsitteinä” – niin kuin ne olisivat täsmällisiä oikeudellisia käsitteitä! Miksi näin? Koska esimerkiksi Euroopan neuvoston – 1949 perustettu ihmisoikeusjärjestö – linjaukset suosittelevat näiden käsitteiden käyttöä ja niiden mukaan asennoitumista. Viitatut eurooppalaiset suositukset ovat kuitenkin sisällöltään poliittisideologisesti erittäin asenteellisia ja tarkoitushakuisia. Esimerkiksi radikaalista tasa-arvoideologiasta kumpuavaa ja varsinkin 1900-luvulla erittäin verisesti ja väkivaltaisesti eri puolilla maailmaa sovellettua marxilaista luokkavihaa ei mainita tuomittavan suvaitsemattomana viha-asenteena, mutta sen sijaan kansallismielisyys nähdään suvaitsemattomana viha-asenteena. Peltokankaan johtopäätös saamastaan vastauksesta on erittäin oikeaan osunut, kuten viitattu artikkeli kansanedustajaa lainaa: ”Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin vastaus paljasti lopulta myös sen, että Euroopan unionin suositukset menevät Suomen lain yläpuolelle ja vihapuhe-sana on valjastettu vain ja ainoastaan kansallismielisyyden tuhoamiseksi lainsäädännöllisin keinoin.” Suomalaisten on todellakin, kuten kansanedustaja Olli Immonen on Kalevan kolumnissaan osuvasti todennut, ”perusteltua olla huolissaan oikeusvaltiokehityksestä”. Vihapuhehysteria on uhka kansalaisten uskonnon- ja sananvapaudelle. Suomen hallituksen suunnalta olemme saaneet vastauksen viharikoksen ja -puheen olemusta koskevaan kysymykseen myös 4.10.2019 julkaistun selvitystutkimuksen muodossa: Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (Valtioneuvoston kanslia, Helsinki 2019). Selvityksen johdannon alaluvussa ”1.1. Mitä vihapuhe on?” sivuilla 10–11 määritellään vihapuhe seuraavasti: ”Vihapuheelle ei ole olemassa yhtä, esimerkiksi laissa annettua, määritelmää. Tässä tutkimuksessa tarkoitamme vihapuheella halventavia, uhkaavia tai leimaavia ilmaisuja, jotka liittyvät joko puheen kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai joiden taustalla on suvaitsemattomuus. Henkilökohtaisilla ominaisuuksilla tarkoitamme esimerkiksi henkilön ikää, kieltä, vakaumusta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, etnistä taustaa tai ruumiin toimintakykyä. Vihapuheen kohteena voi olla myös ryhmä. Silloin puhe leimaa tiettyä ihmisryhmää tai kohdistuu yksilöön sen perusteella, että hänen oletetaan kuuluvan johonkin kansalliseen, rodulliseen, etniseen, uskonnolliseen, seksuaaliseen tai muuhun leimattavaan ryhmään.” Huomaa jälleen, että vihapuheelle ei ole yhtä täsmällistä laissa annettua määritelmää. Huomaa myös, että hallituksen selvitystutkimuksen määritelmä on yhtä poliittisideologinen ja asenteellinen kuin Euroopan neuvostonkin määritelmä, johon oikeusministeri vetosi eduskunnassa. Pane merkille sekin, että hallituksen selvitystutkimus on tosiasiallisesti ennen kaikkea huolissaan hegemonisen eliitin sananvapauden säilymisestä, ei niinkään tavallisen kansalaisten vapaan ilmaisuoikeuden säilymisestä! Juuri tästä tulee olla huolissaan, kuten kansanedustajat Peltokangas ja Immonen aivan oikein ovat tuoneet esiin. Myös kansanedustaja Jani Mäkelä arvostelee aivan oikein ja perustellusti valtioneuvoston eli hallituksen teettämää tutkimusta sen asenteellisuudesta ja ideologisuudesta. Suomen Uutisten 10.10.2019 mukaan Mäkelä kiinnittää huomion varsin keskeiseen ja paljonpuhuvaan seikkaan: ”Suomen laki ei tunne vihapuheen käsitettä. Tutkimuksessa se määriteltiin hyvin vapaamuotoisesti ja laajasti. Seurattaviksi hälytyssanoiksi eli vihapuheeksi on listattu mm. tavanomaisia kirosanoja sekä yleisen elämänkokemuksen perusteella lievästi tai ei ollenkaan loukkaavia ilmaisuja, esimerkiksi ’hyysätä’, ’kukkahattutäti’ tai ’soijapoika’…Määrittelyssä oli havaittavissa asenteellisuutta, esimerkiksi hyvin loukkaavia ilmaisuja ’natsi’, ’fasisti’ tai rasisti’ ei määritelty hälytyssanoiksi.” Kyse on siis yksinkertaisesti todettuna siitä, että punavihreiden multikultiaktivistien ja muiden vasemmistotoimijoiden käyttämiä herjasanoja ei lainkaan ole määritelty ”hälytyssanoiksi”. Kyse on täysimittaisen orwellilaisesta ja totalitaarisesta kielen ja mielen haltuun otosta. Vihapuheen käsite on poliittisoikeudellinen käsikassara ja ase. Kyseessä on vaarallinen ase, joka innoittaa jopa väkivaltamellakointiin, kuten Saksan tuoreet esimerkit karulla tavalla osoittavat. Saksassa voi radikaalivasemmiston taistelu- ja mellakkaväkivaltaorganisaatio ANTIFA, joka toimii Suomessakin, hyökätä täysin estoitta yliopiston luentosaliin ja keskeyttää asianmukaisesti järjestetyn luentotilaisuuden ilman pelkoa seuraamuksista. Tällainen ei lainkaan kuulu oikeusvaltioon. Oikeusvaltio horjuu Saksassakin. Sananvapaus onkin Saksassa erittäin ahtaalla, kuten ilmenee artikkelista ”Mielipiteenvapaus Saksassa: Vain poliittisesti korrekteja asioita uskalletaan sanoa”. Etenkään maahanmuuttoa ei saa arvostella, eikä saa olla kansallismielinen. Eikä arvokonservatiivi. Tällaisten poliittisesti korrektien ideologisten asenteiden pakkoistuttamisesta vihapuheen käsitteen käytössä on kyse, yhtä hyvin Saksassa kuin Suomessakin.