Tässä kirjoituksessa käsittelen nationalismia eli kansallismielisyyttä ja selostan, mistä siinä on kyse. Selostan etenkin sen, mistä suomalaisessa nationalismissa on ollut ja on kyse. Viittaan aluksi Antti Majanderin 25.10.2026 Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen haastatteluartikkeliin ”Nationalismi on niin suosittua, koska siinä ei tarvitse ajatella itse, sanoo Timo Miettinen”, jonka ingressin mukaan ”Alkujaan nationalismi oli uudistuksellinen ja parempia oloja kaikille ajava liike. Timo Miettinen kertoo tuoreessa kirjassaan, miksi hyvä aate huonontui”. Artikkelissa uuteen ja nationalismia käsittelevään kirjaansa perustuvia näkemyksiään esittää eurooppalaiseen filosofiaan, politiikkaan ja aatehistoriaan erikoistunut yliopistotutkija ja dosentti Timo Miettinen.
Artikkelin alussa todetaan näin:
”Fabianinkadun työhuoneessa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa istuu mies, jolla juuri nyt on ’takki tyhjä’. Tiukalla aikataululla syntynyt Uuden maailman luojat (Teos) ilmestyi juuri. Se käsittelee nationalismin aatetta ja historiaa eri puolella Eurooppaa, ja ammentaa hämmästyttävän perusteellisesti niin filosofiasta, valtio-opista kuin kaunokirjallisuudesta sekä kuvataiteista, kuten Miettiseltä toki sopi odottaakin…”
Artikkelin loppupuolella nationalismia luonnehditaan, Miettisen ajattelun mukaisesti, seuraavasti:
”Nykyisin nationalismi mielletään tarunomaiseen menneisyyteen takertuvaksi aatteeksi, joka vaalii pysyvyyttä ja ratkaisee sen, keitä puolustetaan. Sekä samalla tietysti sen, ketkä uhkaavat omaa porukkaa. Kuitenkin nationalismi oli pitkälle 1800-lukua erittäin uudistuksellinen, tulevaisuuteen katsova aate. Sen oli määrä vapauttaa rahvas niin monarkkien kuin kirkonkin vallasta sekä sitä kautta pikemminkin yhdistää ihmisiä valtakuntien rajojen yli kuin luoda vihollisuuksia. Vähitellen ajatukset kansakuntien kamppailusta ja elintilasta sekä sen varjelemisesta nousivat yhteisen hyvän ohi. Aatteen sijasta nationalismia kaiutetaan nyt monesti kuin uskontoa muinoin, ja ’kansakunnan säilymisestä on tullut korkein historiallinen arvo’, kuten Miettinen muotoilee teoksessaan.”
”Toisinkin olisi voinut käydä. Olihan 1800-luvulla tarjolla muitakin oivia aatteita, kuten liberalismi ja sosialismi. Sekä erilaisia paikallisuuden muotoja, kuten Miettinen täydentää. ’Ei ollut lainkaan selvää, että nimenomaan nationalismi nousisi modernin ajan vaikutusvaltaisimmaksi ideologiaksi.’ Sen kuolemaa on povattu toistuvasti, mutta yksi syy nationalismin sitkeyteen nykyajassa on sen arkipäiväisyys. Liberalismi ja sosialismi sen sijaan olivat älyllisiä oppijärjestelmiä, jotka piti tajuta. Niihin verrattuna nationalismi on ’pöytä ja tuolit’. Teoriaa ei tarvita. Itse ei tarvitse ajatella oikeastaan mitään. Kirosana nationalismi ei silti hänen mukaansa ole. ’Nationalismin viehätys liittyi ainakin osittain siihen, että se tarjosi kokemuksen hyväksymisestä. Kansakuntaan kuuluminen ei vaatinut ihmiseltä muutosta eikä erityisiä tekoja.’ Sama pätee paljolti omassa ajassamme, kun rakenteelliset, taloudelliset ja yhteiskunnan arvoihin liittyvät muutokset vaativat sopeutumista. Nationalismi lupaa hyväksyttävyyttä ja kotiinpaluuta. Sellainen tarjous on helppo ostaa. Tulevaisuuteen katsovasta, hyvästä nationalismista Miettinen mainitsee Ukrainan ja Taiwanin, jotka kamppailevat imperialismia vastaan. ’Kun nationalismin avulla suojaudutaan modernisaation haitoilta – kuten teollistumisen aiheuttamalta turvattomuudelta tai työpaikkojen katoamiselta – siitä tulee muutosta jarruttava ja menneisyyteen katsova voima’.”
Miettisen näkemykset ovat varsin mielenkiintoisia. Hän, ainakin edellä esitetyssä Hesari-lainauksessa, näyttää tarkastelevan ja arvioivan nationalismia varsin vahvasti tämän päivän näkökulmasta ja varsinkin liberaalia edistysaatetta ja modernia maailmaa eli valistushenkistä modernin projektia normina pitäen. Tällä mittarilla mitaten nationalismi toki näyttäytyy lähinnä kuviteltuun menneisyyteen takertuvana taantumuksellisuutena, joka kumpuaa pelosta. Nationalismi on myös Miettisen mukaan epä-älyllistä arkipäiväisyyttä, toisin kuin liberalismi ja sosialismi, jotka ansaitsevat tunnustusta teoreettisesta korkealentoisuudestaan. Vai onko sittenkin oikeasti kyse siitä, että nationalismin niin sanottu arkipäiväisyys on konservatismille tunnusomaista luonnollisten realiteettien tunnustamista ja pitäytymistä siihen, mikä on pitänyt tietyn alueellisesti ja etnisesti juurtuneen yhteisön sosiaalisessa tasapainossa ja siten osiltaan toimivana ja kukoistavana ja todellista yhteisöllistä yhteistä hyvää edistävänä?
Jos näin todella on, on perustellusti myös niin, että tällaisen kansallisen yhteisön säilyminen on varsin hyvä ja korkea-arvoinen historiallinen normi. Yhteisellä hyvälläkin Miettinen vaikuttaa tarkoittavan lähinnä liberaalia edistyksellisyyttä. Kuitenkin nimenomaan nationalistit ja sittemmin nimenomaan konservatiiviset nationalistit ovat perustelleet kansallismielisyyttä aatteena juuri tietyn alueen kansan, jolla on juurensa tietyssä yhteisessä maaperässä, yhteisellä hyvällä ja sen toteutumisella parhaiten kansallisessa yhteisössä.
Entä jos oikeasti on niinkin, että liberalismi ja sosialismi ovat todelliselle elämälle vieraan teoreettisuutensa vuoksi utopia-aatteita, jotka pitkässä juoksussa johtavat kaikkeen muuhun kuin yhteiseen hyvään ja johtavat pikemminkin orgaanisen yhteiskunnallisuuden ja yhteisöllisyyden rappeutumiseen ja lopulta tuhoutumiseen? Miksi rationalistinen abstraktio olisi annetusti parempi kuin orgaaninen ja realistisesti toteutettavissa oleva elävän elämän todellisuus?
Toisaalta sekään ei pidä paikkaansa, että nationalismi olisi jotenkin pelkistetysti teoriaa vailla olevaa ajattelemattomuutta ja siksi jotenkin alkeellisempaa kuin korkealentoisen teoreettiset liberalismi ja sosialismi. Kyllä nationalismin keskeiset aatteelliset ja filosofiset ajattelijat niin alkujaan Saksassa kuin sitten meidän kansalliskonservatiivisen fennomaanisuutemme keskuudessa osasivat hyvinkin puolustaa ja oikeuttaa aatteensa teoreettisesti ja järkiperäisesti. Kansalliskonservatismi ja erittäinkin nationalismi ei ole koskaan jäänyt älyllisyydessä liberalismin ja sosialismin katveeseen.
Siinä Miettinen on oikeassa, kun katsoo, että nationalismi oli pitkälle 1800-lukua erittäin uudistuksellinen ja tulevaisuuteen katsova aate. Juuri tästä oli ja on edelleen kyse. Tulevaisuus kuuluu nationalismille eli isänmaille ja kansakunnille ja niiden erityisille kansallisille kulttuurillisille traditioille ja kielille. Uudistuksellinen ja tulevaisuuteen katsova aate nationalismi on Suomessakin lähtökohtaisesti ollut. Tätä taustaa vasten vaikuttaa erikoiselta, että Miettinen esittää, että nationalismin mukaan kansakuntaan kuuluminen ei vaatinut ihmiseltä muutosta eikä erityisiä tekoja. Suomalaisen talonpoikaiskonservatiivisen fennomaanisen nationalismin mukaan kansallisen tietoisuuden palauttaminen ja synnyttäminen ja siihen herääminen nimenomaan ajoivat suomalaisia muuttumaan tietoisesti yhä enemmän suomalaisiksi eli suomenkielisiksi ja suomenmielisiksi ja myös yhteisöllissosiaalisesti toimimaan lähimmäisen hyväksi tämän heränneen kansallisen tietoisuuden mukaisesti kulttuurin ja politiikan saralla.
Mitä siis nationalismilla oikeasti tarkoitetaan? Vahvasti kommunitaristiset eli the deep communitarian perspective -linjauksen lähtökohdat nojaavat syviin filosofisiin ja teologisiin käsityksiin ihmisluonnosta, kielestä, yhteisöllisistä siteistä ja identiteeteistä. Näihin lähtökohtiin nojaavana perusargumenttina nationalismin puolesta voidaan esittää seuraavaa. Ihminen tarvitsee jäsenyyttä sosiaalisessa ja paikallisessa yhteisössä kukoistaakseen ihmisenä. Luonnollinen ja aiempien sukupolvien kulttuuritraditiota kantava yhteisö on se, jossa ihmiselle tärkeät merkitykset ja arvot syntyvät, välittyvät ja pysyvät yllä. Ihmisen persoonallisen identiteetin muodostuminen edellyttää osallisuutta tällaiseen yhteisöön. Nämä ehdot täyttää orgaaninen etnokansallinen yhteisö, kansakunta. Omintakeiset kansalliset yhteisöt ovat siten itsessään arvokkaita.
Nationalistisen ajattelun kulttuurifilosofian muotoili 1700-luvulla klassisella tavalla järjestelmälliseen muotoon saksalainen Johann Gottfried Herder. Herder oli luterilainen pastori ja keskeinen vaikuttaja niin sanotussa saksalaisessa kansallisromanttisessa suuntauksessa, joka ilmeni radikaalin ranskalaisen valistusrationalismin vastapainona. Herder edusti, yhdessä Johann Georg Hamannin ja runoilija Friedrich Schillerin kanssa, niin kutsuttua saksalaista Gegenaufklärung -filosofiaa, vastavalistusfilosofiaa. Tämän mukaan asioiden perimmäisin merkitys ei perustu pelkän mekaanismatemaattisen puhtaan järjen päätelmiin, vaan orgaanisesti kehkeytyvien ja historiallisten kokonaisuuksien eri ulottuvuuksien keskinäisiin suhteisiin.
Herderiläinen idealismi hylkää materialismin. Kaikki ei pelkisty materialistiseen teknomekaaniseen laskennallisuuteen eikä talouteen. Järki, kieli ja historia liittyvät toisiinsa. Elämän kokonaisvaltainen ilmeneminen liittyy vahvasti esteettisiin eli kauneusarvoja koskeviin kysymyksiin. Taide, kirjallisuus, runous ovat tärkeitä. Samoin orgaanisesti eli luonnolliselimellisesti muodostuneet yhteisöt ja niiden perinteet. Herderin mukaan nationalismi on paras rauhanaate ja ilmaisee oikeaa monikulttuurisuutta. Ylikansallinen imperialismi on alistavan sotaisaa ja mekaanisen yhdenmukaistavaa. Elävän ja orgaanisen kulttuurin ja hengettömän mekaanisen sivilisaation välillä on ratkaiseva ero. Myytti nationalismin sotaisesta ja vaarallisesta eetoksesta on itse vaarallisen virheellinen.
Herderiläisen ja hegeliläisen kansallismielisen filosofian mukaan Kaitselmuksen, Jumalan, ohjaaman historian keskeisimpiä toimijoita ovat kansat, joilla on kullakin oma potentiaalinsa ja Kaitselmuksen antama tehtävänsä. Kansakunta ei ole konstruktio eikä abstraktio, vaan biologisperäinen elävä ja historiallisesti muotoutuva organismi. Kullakin kansakunnalla on paikalliset ja ajalliset erityisedellytyksensä ja synnynnäiset ominaisuutensa, sekä kasvatuksella aikaan saatuja kulttuurillisia ominaisuuksia. Maantiede ja ilmasto ovat vaikuttaneet kunkin kansan muotoutumiseen. Ihmisyyden universaaliset ulottuvuudet toteutuvat kansallisen moneuden ja erilaisuuden myötä, tätäkin Herder nationalistisessa humaniteettiajattelussaan korosti.
Saksalainen filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel, joka oli kirkkokunnalliselta taustaltaan luterilainen kristitty, muotoili 1700–1800-luvuilla nationalismin valtiofilosofian. Siitä huolimatta, että Hegelin idealistista filosofiaa on hänen jälkeensä tulkittu eri tahoilla hyvinkin vastakkaisilla tavoilla kuten esimerkiksi materialistisen marxismin piirissä, Hegel lukeutuu nationalismin kuten myös konservatismin merkittävimpiin filosofeihin. Etenkin suomalaisen kansallisromanttisen nationalismin ja konservatismin kannalta sekä 1800-luvun fennomaanifilosofi J. V. Snellmanin kautta tarkasteltuna, asia on näin.
Hegelin mukaan historiallinen kehkeytyminen on kaitselmuksellisen tarkoitushakuista, Maailmanhengen ilmaistessa itseään järjellisesti. Valtiot ja kansat, jotka tulevat kansallisesti tietoisiksi itsestään valtiossa, ovat Kaitselmuksen, Maailmanhengen eli Jumalan johtaman päämäärähakuisen maailmanhistorian perustoteuttajia. Valtiossa toteutuu vapaus. Vapaus ei tarkoita mistään riippumattomuutta, vaan vapaus on mahdollista valtiossa ja sen lakien ohjaamana. Hegel erottaa käsitteellisesti toisistaan valtion ja kansalaisyhteiskunnan, jossa toteutuvat yksityishenkilön yksilöllinen vapaus, yksityinen yrittäminen, markkinat ja kolmannen sektorin moninaiset toiminnat. Hegel korostaa, kuten myös toinen konservatismin merkittävä filosofi Edmund Burke 1700-luvulla, niin sanottujen välittävien instituutioiden kuten perheen, kirkkojen ja kulttuuritoimijoiden merkitystä. Kansalaisyhteiskunta edustaa yksityistä, valtio edustaa yhteistä ja julkista, res publica, puolueettomine virkakuntineen.
Julkisen moraalin tulee olla korkea ja kansalaishyveitä tulee velvollisuuseettisesti viljellä. Me olemme sekä yksityishenkilöitä että valtiollisia kansalaisia ja meidän tulee toimia rakentavasti yhteisömme hyväksi. Ihminen on Hegelin kuten Aristoteleen ja Raamatunkin mukaan yhteisöllinen olento, joka tiedostaa itsensä suhteessa muihin, eli ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Koska ihminen on Hegelin mukaan yhteisöllisorgaaninen olento, ovat miehen ja naisen välinen monogaaminen avioliitto, perhe lasten kasvatuksineen ja yksityinen omaisuus ratkaisevan tärkeitä instituutioita sekä kansalaisyhteiskunnan että valtion kannalta. Perheestä, kodista, syntyy Hegelin mukaan orgaanisesti alueellisrajallinen kansakunta, yhteinen suuri koti, isänmaa, joka velvoittaa.
Hegel, kuten J. V. Snellmankin, korostaa uskonnon, kristinuskon, luovuttamatonta merkitystä kulttuurin, kansakunnan ja valtion kannalta, taiteen ja tieteen merkityksen rinnalla. Mutta metafyysinen, uskonnollinen, on perustavaa. Historiaa, kansakuntia, niiden kieltä ja kansanhenkeä ja valtioita ei voi ymmärtää ilman uskontoa. Ilman Jumalaa emme voi ymmärtää historianfilosofiaa.
Mistä on kyse suomalaisessa snellmanilaisessa fennomaanisessa nationalismissa? Johan Vilhelm Snellman muotoili Suomen ja suomalaisuuden hegeliläisen valtiofilosofian ja esitti suomalaisen nationalismin filosofiset perusteet aikana, jolloin monetkin pitivät tällaista pyrintöä paitsi täysin epärealistisena myös epäsuotavana ”vakauden” horjuttamisena. Mutta Snellman ymmärsi, että hänellä oli velvollisuus uskaltaa.
Snellman, sosiaalisena ja taloudellisena uudistajana, oli suomalaiskansallisena nationalistina vanhafennomaanisen realistinen arvokonservatiivi, joka uskoi suomalaiseen kansallisvaltioon, koska kansallishenki siihen velvoitti. Snellmanilaisen fennomaanisuuden mukaan maailmanhistoria on Jumalan yleistä ilmoitusta. Jumalan maailmansuunnitelman idea sitoo koko historian, kaikkien kansakuntien yhteisen historian, yhdeksi kokonaisuudeksi. Kansojen sivistys nojaa kielten erilaisuuteen ja kansallisen historian vaiheisiin ja eroihin näissä. Valtio, siveellisyyden korkein aste, on myös vapauden korkein aste. Vapaus toteutuu kulttuurillisen ja kansallisen kokonaisuuden ja yhteisön osana, valtiollisen lainalaisen vapauden muodossa. Valtio on moraalin alan toimija ja valtiossa toimitaan moraalisesti.
Inhimillinen siveellinen tietoisuus kehittyy kansallisessa valtiollisessa yhteisössä. Snellman torjui selkeästi kosmopolitismin, eli nykytermein globalismin, ja ajatuksen maailmanvaltiosta, kuten professori Juha Sihvola nimenomaisesti toteaa ”Snellman ja ulkopolitiikka” artikkelissaan J. V. Snellman – filosofi ja valtio-oppinut -teoksessa. Snellman siis edusti realistista Suomi ensin -linjaa, näin nykytermiä jälleen soveltaakseni. Snellman oli perustuslaillinen monarkisti, joka myös varoitti pidäkkeettömän massademokratian vaaroista. Snellman katsoi hegeliläisittäin, että kansakunta on valtiollistumisen prosessissa ohjaten siten itseään. Mutta myös yksilöllisellä toiminnalla on Snellmanin mukaan tärkeä merkitys tässä prosessissa.
Snellman uskoi, kuten konservatiivifilosofi Edmund Burke, että orgaaninen vähittäinen muutos on hyvää. Snellman oli perusnäkemykseltään myös talousnationalisti, joka korosti yksityisen omistuksen ja vastuullisen taloudellisen toiminnan merkitystä ja torjui sosialismin. Snellman katsoi, että kansakunnan tulee luottaa vain itseensä. Hänen mukaansa ”aseeton kansa on kelvoton”. Mutta toisaalta Snellman myös korosti, että ”Suomen kansan voima on sen sivistyksessä”. Historia kehkeytyy järjellisesti, joten sivistys on tärkeää kansanhengen ilmenemisen edistämiseksi ja kansakokonaisuuden vahvistumiseksi. Snellman halusi myös työväestön mukaan kansalliseen sivistysprojektiin.
Snellman katsoi, että kristillisyyden valtiolliskulttuurillinen ja yhteiskunnallinen merkitys on suuri. Snellmanin hegeliläisen filosofian mukaan kristillinen usko ja kansallisvaltiollinen hyvinvointi kuuluvat yhteen ja tukevat toinen toistaan. Merkille pantavaa on myös se, että hegeliläissnellmanilaisessa suomalaisessa kansallismielisen fennomanian perinteessä nationalismi ja konservatiiviset perhearvot edellyttävät toisiaan. Kansakunta kumpuaa siis olemukseltaan orgaanisesti perhekunnista.
Snellmanin edustama etiikka on velvollisuusetiikkaa, joka korostaa lainkuuliaisuuden ja hyvien tapojen merkitystä. Tästäkin syystä Snellman kannatti konservatiivisia perhearvoja ja vastusti omana aikanaan ilmenneitä ”vapaan rakkauden” vaatimuksia. Snellman puolusti hegeliläisittäin perinteistä avioliittoinstituutiota julkisena kansallisena, yhteiskunnallisena ja valtiollisena yhteisenä hyvänä. Snellmanin kuten Hegelinkin mukaan perhe on kasvatuksen keskus ja moraalin eteenpäin välittäjä. Saksalaisfilosofi Hegel katsoo Oikeusfilosofia -teoksessaan seuraavasti, sen lisäksi, että Hegel painokkaasti opettaa perheiden laajentuvan moniksi perheiksi ja näiden myötä kansaksi eli kansakunnaksi, jolla on yhteinen luonnollinen alkuperä:
”Avioliitto on olennaisesti yksiavioisuutta, koska persoonallisuus on välitön muut pois sulkeva yksittäisyys, joka astuu tähän suhteeseen ja sille alistuu. Aviosuhteen totuus ja sisäinen lämpö…syntyy vain tästä persoonallisuuden molemminpuolisesta jakamattomasta antaumuksesta…Olemukseltaan monogaaminen avioliitto on eräs niistä absoluuttisista periaatteista, joihin yhteisön siveellisyys perustuu. Siksi avioliiton voimaan saattaminen esitetään valtioiden jumalallisen tai herooisen perustamisen momenttina…”
Näihin Hegelin linjauksiin liittyy Snellman, kuten tuo esiin Turun yliopiston filosofian professorina toiminut J. E. Salomaa kirjassaan J. V. Snellman: Elämä ja filosofia vuodelta 1944:
”Valtiofilosofiansa perusajatusta kehittäessään Hegel antaa sille tavallisen dialektisen 3-osaisen rytmin. Sen mukaan hän käsittelee ensin perhettä, sitten kansalaisyhteiskuntaa ja lopuksi valtiota. Snellman säilyttää tämän kolmijaon. Niissä siveellisyys toteutuu: perheessä perherakkautena, kansalaisyhteiskunnassa lainkuuliaisuutena ja valtiossa isänmaallisuutena. Ne kaikki edellyttävät toisiaan: toinen ei ole mahdollinen ilman toista, toinen ei ole toista tärkeämpi. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden…Niin perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio kytkeytyvät kiinteästi toisiinsa…”
”Perhe, Snellman sanoo, on siveellisyyden ensimmäinen objektiivinen olomuoto, ’siveellisyyden objektiivinen olemassaolo rakkautena’…Mutta perheen siveellisyys ilmenee ainoastaan siinä, että vanhemmat rakkaudella täyttävät velvollisuutensa kasvattaessaan lapsiaan järkeviksi ja siveellisiksi eli kunnon kansalaisiksi. Perhettä Snellman sanoo myös ’luonnolliseksi yhteiskunnaksi’…Perhe-elämään ei mikään laki koske. Sillä on tarkoitus itsessään lasten synnyttämisessä ja kasvattamisessa. Sellaisena se muodostaa valtion menestymisen lujan perustuksen…Perhe-elämä on kaiken inhimillisen toiminnan perustus…Perheestä alkunsa saanut tapa on ja sen tulee olla kansakunnan yhteinen tapa, laillinen yhteiskuntajärjestys.”
”Ylimalkaan kaikkien inhimillisten pyrkimysten hedelmä, inhimillinen sivistys, palaa jälleen perheeseen, liittyy perittynä vakaumuksena ja tapana sen elämään…Vaimon, lasten, kodin ja konnun suojaaminen ja huoltaminen on esim. miehelle yhtä väistämätön velvollisuus kuin lain ja oikeuden, kansan ja isänmaan puolustaminen…Perhesiteiden hajoaminen ja hävittäminen hävittää myös valtion. ’Perhe-elämän puhtaudesta tai rappeutumisesta johtuu kansakuntien säilyminen tai häviö; ne tunteet ja käsitykset, jotka tehdään perheessä vallitseviksi, määräävät totuuden ja oikeuden edistymistä maan päällä’…Monet eri perheet muodostavat kansalaisyhteiskunnan, jonka Snellman Hegeliä ym. seuraten erottaa valtiosta…Hän [Snellman] pitää yhteiskuntaa yhtä alkuperäisenä ja välttämättömänä kuin perhettäkin…”
Näin siis professori J. E. Salomaa Snellmanin ajattelusta.
Kansakunnan orgaanisista ja historiallisista juurista nouseva nationalismi, patrioottisuus ja konservatiiviset perhearvot eli koti, uskonto ja isänmaa kuuluvat elimellisesti yhteen niin Hegelillä kuin Suomen kansallisfilosofi Snellmanillakin.
Kansalliskonservatiivinen ja kristillissosiaalinen suomenmielisyys, fennomania, on lähtökohtaisesti ollut leimallisesti niin kutsutun suomalaisen kristillisyyden läpitunkemaa ja luterilaisen papiston ja omakohtaiseen uskoon tulleen herätysliikeväen tukemaa. Kuten luterilaisen kirkkomme vuoden 1948 Kristinoppi kohdassaan ”96. Isänmaa” toteaa, suomalainen isänmaa ja Suomen kansa, sen kulttuuri ja sivistys ja näiden vaaliminen ovat Jumalan suomalaisille antama velvoittava tehtävä, jonka suorittamisesta olemme suomalaisina kristittyinä vastuussa Jumalalle.
Teologisesti tämä velvoite ja vastuu perustuu siihen, kuten luterilaisen kirkkomme tunnustuskirja Augsburgin tunnustuksen puolustus kohdassaan ”XVI Yhteiskunnallinen elämä” toteaa, että ”evankeliumihan…ei kumoa valtiota ja perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa niiden puitteissa”.
Oma kansakunta, isänmaa, valtio ja perhe ovat Jumalan hyviä luomisjärjestyksiä, luonnollisia järjestyksiä, joiden ylläpitämiselle ja vahvistamiselle kristityn tulee olla yhtä ensisijaisen uskollinen kuin Veren evankeliuminkin julistamiselle eli Matteuksen evankeliumin luvun 28 jakeiden 18–20 ilmoittaman lähetysmission täyttämiselle sekä ensin oman kansan että sitten kaikkien kansakuntien keskuudessa.
Armo ja evankeliumi eivät kumoa luontoa eivätkä luomisjärjestyksiä, vaan vahvistavat ja korottavat ne Luojan eli pyhän kolmiyhteisen Jumalan tarkoittamaan kukoistukseensa.
Jeesus Kristus, ihmiseksi inkarnoitunut Jumalan Poika, on Herra ja Kuningas sekä luomisen että lunastuksen Välimiehenä, kuten Kolossalaiskirjeen luvun 1 jakeet 12–17 ilmoittavat.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.
LÄHDE: Patmos.fi/blogit/Juha Ahvio 30.10.2026
INFO: Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.