Ihmissilmän näöntarkkuus, vaikkakin hyvä, ei ole yhtä tarkka kuin esimerkiksi eräillä linnuilla, joilla aistinsolut ovat samoin valosta poispäin kääntyneitä kuin ihmisillä. Suorituskyvyn erot johtuvat elintavoista johtuvista tarpeista. Ihmisen silmä ei pysty havaitsemaan liikettä yhtä tarkasti kuin kärpäsen silmä, mutta mikäli näin olisi, neonvalot ja televisio välkkyisivät jatkuvasti silmissämme. Emme näe yöllä yhtä hyvin kuin kissa, mutta joillakin alueilla olemme sitä parempia. Kissat eivät näe värejä. Ihminen on pystynyt laajentamaan näkökykyään kaukoputken, mikroskoopin ja hämäränäön alueelle ja ylittänyt kaikkien eliöiden mahdollisuudet.
Selkärangattomien verkkokalvo
Eräät evoluution kannattajat väittävät, että esimerkiksi mustekalan verkkokalvo olisi tehokkaampi kuin selkärankaisten verkkokalvo. Tämä väite edellyttää, että jälkimmäinen olisi huono. Kuten aikaisemmissa blogeissani esitetystä ilmenee, evoluution kannattajat eivät ole onnistuneet osoittamaan, että selkärankaisten silmä olisi huonosti suunniteltu ja että se toimisi huonosti. Vaikuttaa silta, että he eivät ole perillä rakenteen syistä. Evoluution kannattajat eivät myöskään ole osoittaneet, että mustekalat todella näkisivät paremmin. Asia on päinvastoin niin, että niiden silmät ainoastaan lähestyvät tehossa joidenkin alempien selkärankaisten silmiä ja ne ovat ilmeisesti värisokeita. Lisäksi mustekalojen silmä on todellisuudessa paljon yksinkertaisempi kuin selkärankaisten. Budelmann toteaa: ”Mustekalan silmän verkkokalvo on rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi kuin selkärankaisten, siinä on vain kaksi varsinaisen hermokudoksen osaa, aistinsolut ja niiden hermoradat”.
On myös todettava, että luonnollisessa ympäristössään mustekaloihin kohdistuu merkittävästi vähäisempi valon voimakkuus ja ne elävät yleensä vain joitakin vuosia. Jättiläismustekakan elinikää ei tiedetä, mutta se elää suurissa syvyyksissä, joissa on hyvin vähän valoa. Niinpä mustekalat eivät tarvitse samaa suojausta valon tuhovaikutuksilta. Mustekalan silmä on suunniteltu sen elinympäristöön sopivaksi ja aistinsolujen järjestys on tarkoituksenmukainen.
Yhteenveto
Ensi silmäyksellä selkärankaisten silmä vaikuttaisi huonosti suunnitellulta. Tarkempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että väitteet huonosta suunnittelusta eivät ole perusteltuja. Jopa evoluution kannattajatkin myöntävät, että selkärankaisen silmä toimii ja jopa tarjoaa niille ylivertaisen näöntarkkuuden. Yhteenvetona voidaan todeta, että:
– erilaisia aallonpituuksia sisältävä valo voi aiheuttaa vakavia vaurioita biologisille järjestelmille.
– verkkokalvo, joka on äärimmäisen hieno kuvan käsittelijä, on selvästi suunniteltu torjumaan valon ja sen aiheuttaman kuumenemisen tuhovaikutukset.
– silmä on hyvin varustettu suojelemaan verkkokalvoamme säteilyltä, jota normaalisti kohtaamme päivittäin.
– sarveiskalvo ja mykiö pystyvät yhdessä poistamaan miltei kaiken uv-säteilyn ja tämän lisäksi verkkokalvolla on mekanismit vaurioiden torjuntaan.
– retinan pigmenttiepiteeli (RPE) tuottaa aineita, jotka torjuvat säteilyn aikaansaamia vaurioittavia kemikaaleja. RPE:llä on tärkeä tehtävä aistinsolujen huollossa. Tähän liittyy niiden aineenvaihduntatuotteiden kierrätys, joka mahdollistaa niiden jatkuvan uusiutumisen jatkuvasta valon aiheuttamasta kulumisesta huolimatta.
– verkkokalvon keskiosaa suojaa ksantofylli-pigmentti, joka suodattaa ja absorboi lyhytaaltoista näkyvää valoa.
Aistinsolujen tulee näin ollen olla lähikosketuksessa valoa läpäisemättömän RPE:n kanssa (häikäisyn poisto, näkösolujen huolto). RPE:n puolestaan tulee olla lähikosketuksessa suonikalvon kanssa (myös valoa läpäisemätön), jotta sen aineenvaihdunnan tarpeet tulevat tyydytetyiksi ja jotta fokusoidun valon aiheuttama kudosten kuumeneminen voidaan estää. Jos ihmisen verkkokalvo olisi rakenteeltaan toisenlainen (kuten mustekalalla) kuten evoluution kannattajat esittävät (parempi vaihtoehto heidän mielestään), nämä kaksi valoa läpäisemätöntä kerrosta (RPE ja suonikalvo) tulisivat valon tielle ja aistinsolut jäisivät pimeyteen.
Tarve suojata silmä valon aiheuttamilta vaurioilta, mihin mustekalan silmä ei selkärankaisten elinympäristössä kykenisi yhtä hyvin, on tärkeä ellei tärkein syy siihen miksi ihmisen verkkokalvo on suunniteltu siten, että aistinsolut ovat valosta poispäin kääntyneitä (Silmälääkäri Peter W.V.Gurney). Asetelmasta ei ole myöskään haittaa, vaan päinvastoin fotoneja solukon läpi kuljettavat ”valokuitukaapelit”, Müllerin solut, terävöittävät värejä ja parantavat kuvan laatua!
Entä silmän väitetty ”evoluutio”
Richard Dawkins, Charles Darwinia mukaillen, esittää, että selkärankaisten silmät olisivat kehittyneet kuopalle painuneista valolle herkistä soluista, jotka olisivat kehittäneet linssin eteensä. Tätä olettamusta vastaan puhuvat kuitenkin muun muassa seuraavat argumentit. Luonnosta voidaan tosin löytää erilaisia näköaistimia ja eri eläimistä voidaan muodostaa Dawkinsin esittämä ”kehitysparaati”. Mutta kyseiset aistinelimet ovat optimaalisesti kullekin eläimelle sopivia, eivätkä näin ollen ole kehittymässä toisentyyppisiksi elimiksi, koska niille ei tarjoudu valintaetua! Kun ensimmäisiä monisoluisten fossiileja tarkastellaan, voidaan heti löytää sekä kaikki rakennetyypit (bauplan) kuten selkärankainen kala (Haikouella), jolla oli myös silmät samoin kuin lukuisia muita eliöitä, joilla oli useita erityyppisiä silmiä.
Kaloilla on, samoin kuin muilla selkärankaisilla tyypillinen kamerasilmä, missä aistinsolut ovat kääntyneet valosta poispäin. Vedestä maalle siirtymiseen liittyy kuitenkin kaksi merkittävää ongelmaa. Ensimmäinen koskee refraktiota ja toinen sarveiskalvon toimintaa ilman veden kostuttavaa vaikutusta. Jos sarveiskalvo ei ole kostea, se menettää nopeasti läpinäkyvyytensä. Maalle siirtyminen edellyttää, että silmää sarveiskalvoa kosteuttava mekanismi ilmaantuu välittömästi. Pupillin läpimittaa muuttavan mekanismin täytyy ilmestyä myös.
Mykiö on silmän tärkeä osa ja sen alkuperä on hämärän peitossa. Kaloilla linssi fokusoi valon verkkokalvolle, maaeläimillä tähän tarvitaan myös sarveiskalvoa. Kaloilla mykiö on tyypillisesti pyöreä ja miltei koskettaa sarveiskalvoa. Näin aikaansaadaan laaja näkökenttä ja maksimaalinen refraktio. Sammakkoeläimillä mykiö on kauempana sarveiskalvosta, joka on pyöreä ja tasainen toisin kuin kaloilla, joille asialla ei ole merkitystä vedessä. Mykiön etupinta on litteämpi ja näin kuva saadaan fokusoitua verkkokalvolle. Väite, että nämä äärimmäisen tarkat ja yhtäaikaiset muutokset anatomiassa ja optiikassa olisivat mutaatioiden ja luonnonvalinnan aikaansaamia, on mahdoton.
Koska sekä kalojen että sammakkoeläinten mykiöt eivät muuta muotoaan kuten liskoilla (käärmeitä lukuun ottamatta), nisäkkäillä ja linnuilla, joilla mykiön elastisen etuosan kaarevuus muuttuu lihasten ansiosta, akkomodaatio ei voi niillä tapahtua samalla tavalla, vaan kalat ja sammakkoeläimet fokusoivat lähelle tai kauas siirtämällä mykiötä eteen- tai taaksepäin lepoasennosta. Koska mykiöt ovat eri paikoissa kaloilla ja sammakkoeläimillä, tarvitaan erilainen lihasjärjestely mykiön siirtämiseksi. Joskus eräänlainen saranamekanismi on käytössä. Yleensä kaloilla, joilla mykiö sijaitsee edessä lähes sarveiskalvossa kiinni, silmä on lepoasennossa lähelle katsomista varten ja lihakset vetävät mykiön taaksepäin kauas katsomista varten. Tilanne on päinvastainen sammakkoeläimillä, joilla silmä on lepoasennossa fokusoitunut kauas katsomista varten ja lihakset siirtävät mykiön eteenpäin lähelle katsomista varten. Mykiötä liikutetaan pienten lihasten avulla, jotka kaloilla kiinnittyvät suoraan mykiöön (retractor lentis) ja sammakkoeläimillä mykiöön intiimisti liittyviin kudoksiin (protractor lentis). Molemmissa tapauksissa lihakset on lujasti ankkuroitu läheisiin silmän tukirakenteisiin.
Sauvat ja tapit ovat verkkokalvossa. Tapit huolehtivat pääasiallisesti näkemisestä päivänvalossa ja niitä on enemmän silmän takaosassa, kun taas sauvojen lukumäärä lisääntyy perifeerisesti. Aistinsolujen määrässä esiintyy suurta vaihtelua, yöeläimillä sauvoja on enemmän ja päiväeläimillä tappeja. Solujen määrä, koko ja erityisominaisuudet ovat optimaaliset tarpeeseen nähden.
Vedessä elävät eivät välttämättä tarvitse silmäluomia, joita maaeläimet, käärmeitä lukuun ottamatta, tarvitsevat. Luomet levittävät kosteutta sarveiskalvolle, mutta ne myös mekaanisesti puhdistavat ja pesevät vierasesineet silmän pinnasta ja suojaavat vammoilta ja tarvittaessa liialta valolta. Linnuilla on lisäksi vilkkuluomi. Silmän kostuttamista varten sammakkoeläimillä on kyynelrauhaset ja Harderin rauhaset. Poikkeuksen tekevät siis käärmeet, joilla ei ole luomia eikä kyynelrauhasia. Käärmeiden sarveiskalvoa suojaa kirkas pintakerros nimeltä ’brille’, joka on niille ominainen rakenne.
Evoluutioteorian mukainen vedestä maalle siirtyminen edellyttäisi täsmällisiä anatomisia muutoksia fokusointimekanismissa ja välitöntä mekanismia sarveiskalvon kostuttamiseksi. Mekanismit ovat aina optimaalisia kyseisen eläimen kannalta, muutoksen mekanismi on tuntematon. Suunnittelu on ilmeinen vaihtoehto.
Luonto täynnä suunnittelua
Anatomiset ja fysiologiset järjestelmät toimivat verkostoina sekä solun sisäisessä että ulkoisessa maailmassa. Veri hyytyy, munuaiset huolehtivat veren elektrolyyttien tasapainosta, ilman maksaa emme elä montaakaan päivää jne. Sadat verkostoituneet järjestelmät pitävät yllä ihmisen elintoimintoja ”kaikki tai ei mitään” periaatteella. Tämän verkoston ”evoluutiosta” emme tiedä mitään varmaa. Voin täysin yhtyä maailmankuulun ranskalaisen professori Pierre Rabischongin ja myös satojen muiden tiedemiesten näkemykseen, jonka mukaan näiden järjestelmien takana on suunnitelma ja Suunnittelija. Samalla kuitenkin myös yhdyn kuuluisan ranskalaisen matemaatikon jo 1700- luvulla muotoilemaan realistiseen ajatukseen. ”Niille, jotka haluavat nähdä, on tarpeeksi valoa, niille jotka eivät halua, on riittävän pimeää”. Suunnittelun hylkääminen ei olekaan rationaalinen valinta, vaan täysin tietoinen ja samalla tieteellisen menetelmän vastainen valinta tiedemieheltä, joka samalla johtaa hyväuskoiset kuulijansa pimeyteen.
PEKKA REINIKAINEN, LL, tietokirjailija Pekka Reinikainen on valmistunut lääkäriksi Ranskan Montpellierissä ja toiminut käytännön lääkärinä yli 40 vuotta sekä yli 10 vuotta kuntoutuslääkärinä ja koululääkärinä. Reinikainen on toiminut kolme kautta Lääkäriliiton valtuuskunnassa ja useissa valiokunnissa sekä Kunnallislääkärit ry:n hallituksessa, Helsingin aluelääkäriyhdistyksen puheenjohtajana sekä Suomen kristillisen lääkäriseuran puheenjohtajana. Hän on myös Viron kristillisen lääkäriseuran kunniajäsen. Hän on toiminut 10 vuotta sosiaalilautakunnan, 20 vuotta Helsingin kaupunginvaltuuston ja Valtioneuvoston päihde- ja raittiusasiain neuvottelukunnan jäsenenä sekä kirkolliskokouksen jäsenenä 16 vuotta.
Tahdotko antaa palautetta blogista? Lähetä meille sähköpostia osoitteeseen blogipalaute@luominen.fi.
Blogien kirjoittajat vastaavat itse blogiensa sisällöstä. Blogitekstit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä eivätkä välttämättä vastaa Luominen ry:n, yhdistyksen hallituksen tai hallituksen jäsenten näkemyksiä.
LÄHDE: Luominen.fi/blogi/Pekka Reinikainen 10.01.2026
Kuvat lisännyt taakkatoimitus