Israelista puhutaan yhä useammin asuttajakolonialistisena (settler colonialism) projektina. Väite kuulostaa akateemiselta ja moraalisesti painavalta, mutta huolellisempi tarkastelu paljastaa ongelman. Marxialisen teorian takaa pilkistävän aktivismin.
Vapaan median ohjailua
Erityisesti Hamasin lokakuun 7. päivänä 2023 Israelia vastaan tekemän hyökkäyksen jälkeen termi asuttajakolonialismi on noussut näkyvämmin julkiseen keskusteluun meilläkin. Esimerkiksi Suomen Lähi-idän instituutti halusi opastaa mediaa uutisoimaan Israelista ”oikein” ja julkaisi viiden tutkijan voimin lyhyen videon Kuinka uutisoida Israel-Palestiinasta? Videolla puheenvoron käyttänyt tutkijatohtori Antti Tarvainen moitti mediaa juuri asuttajakolonialistisen näkökulman sivuuttamisesta.
Medialle osoitettu lyhytvideo julkaistiin vain päiviä sen jälkeen kuin siinä puheenvuoronkin käyttänyt väitöskirjatutkija Bruno Jäntti oli Iltalehden (1.12.2025) mukaan syyttänyt kansanedustaja Ben Zyskowicziä ”vapaan median ohjailusta”. Lähi-itä instituutin videolla Jäntin lisäksi mediaa sen sijaan ohjailevat professori Hannu Juusola, tutkijatohtori Tiina Järvi, tutkija Timo R. Stewart ja tutkijatohtori Antti Tarvainen.
Yhteistä heidän puheenvuoroilleen on palestiinalaisten oman toimijuuden häivyttäminen. Tässä uhrinarratiivissa palestiinalaiset näyttäytyvät hyvin heikkoina passiivisina objekteina ja Israelin toiminnan kohteina. Tämän vuoksi videopuheenvuorot näyttäytyvät enemmän aktivismina kuin analyyseina, joista olisi medialle apua konfliktin kokonaiskuvan ymmärtämisessä saatikka uutisoinnissa.
Suorastaan posketon on videolla Tiina Järven puheenvuoro, jossa hän arvostelee median tapaa puhua Hamasista ”äärijärjestönä” ja samalla korostaa sitä, kuinka Israel todennäköisesti valehtelee toistuvasti vain oikeuttaakseen oman väkivaltansa.
Tässä kirjoituksessa minua silti aiheena kiinnostaa enemmän asuttajakolonialismi, jota Tarvainen videolla tarjoilee medialle uutisoinnin viitekehyksenä.
Perinteinen kolonialismin tutkimus keskittyi ennen kaikkea emämaiden ja siirtomaiden välisiin poliittisiin ja taloudellis-hallinnollisiin suhteisiin. Sen sijaan marxilaisesta ajattelusta ammentava asuttajakolonialismin tutkimus puolestaan tarkastelee tilanteita, joissa siirtolaiset eivät tule vain hallitsemaan aluetta, vaan asettuvat sinne pysyvästi ja pyrkivät korvaamaan tai syrjäyttämään alkuperäisväestön.
Asuttajakolonialismi vakiintui omaksi tutkimussuuntauksekseen 1990-luvulla ja erityisesti 2000-luvun alussa. Australialaisen historioitsija Patrick Wolfe tiivisti näkemyksen tunnettuun lauseeseen: ”settler colonialism is a structure, not an event” (”asuttajakolonialismi on rakenne, ei tapahtuma”), mikä on sittemmin muodostunut koko tutkimussuuntauksen keskeiseksi lähtökohdaksi.
Asuttajakolonialismi ei ole niin selitysvoimainen kuin Tarvainen videolla antaa ymmärtää. Se on todellisen historian sivuuttava ideologinen viitekehys, kuten esseisti Adam Kirsch kirjassaan On Settler Colonialism – Ideology, Violence and Justice (2024) osoittaa. Kirsch käsittelee alan merkittävimpiä kirjailijoita, tekstejä ja ajatuksia ja selvittää kuinka käsite syntyi ja miksi se, toisin kuin Tarvainen antaa ymmärtää, ei ainoastaan selitä Israelia väärin, vaan estää koko konfliktin ymmärtämisen. Amazonista hankkimani kirja on ollut sangen avartavaa luettavaa.
Kannattaa myös tutustua historioitsija André Swanströmin kirjoitukseen Aktivismia vai akateemista tutkimusta? Suomen rauhantutkimusyhdistyksen Kosmopolis -aikakauslehdessä. Tässä kirjoituksessa keskityn silti referoiden tekemään selkoa Kirschin kritiikistä ja peilaan sitä Tarvaisen videolla esittämään puheenvuoroon.
Teoria sanelee todellisuutta
Asuttajakolonialismi edellyttää perustavalla tasolla tiettyä asetelmaa: ulkopuolinen kansa saapuu vieraalle maalle ilman historiallista sidettä, ottaa sen hallintaansa syrjäyttääkseen paikallisen väestön.
Juutalaisten kohdalla tämä lähtökohta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Juutalainen suhde Israelin maahan ei ala eurooppalaisesta imperialismista 1800-luvulla, vaan ulottuu tuhansien vuosien taakse. Kyse ei ole vain uskonnollisesta muistista, vaan historiallisesta identiteetistä, kulttuurisesta jatkuvuudesta ja todellisesta läsnäolosta, joka ei koskaan täysin katkennut – ei edes diasporassa. Juutalaiset ovat historiallisesti Israelin maan alkuperäiskansaa. Arkeologia vahvistaa tämän kulttuurisen, historiallisen, kielellisen ja uskonnollisen yhteyden kiistattomasti.
En malta tässä olla lainaamatta yhdysvaltalaista koomikkoa ja poliittista tv-kommentaattori Bill Maheria, joka totesi ohjelmassaan:
”Israel on juutalaisten kotimaa, ja juutalaiset ovat aina asuneet siellä. Voit tarkistaa asian. Se lukee tässä kirjassa, jota kutsutaan Raamatuksi. Juutalaisten kutsuminen kolonialisteiksi on sama kuin kutsuisit amerikkalaisia alkuperäiskansoja kolonialisteiksi täällä [Yhdysvalloissa]. Sellainen väite on naurettava.”
Maher on ateisti. Mutta raamatullinen todistus on tältä osin kiistaton. Israelin kansan suhde maahan ei ole vain poliittinen. Jumalan lupaus Abrahamille ankkuroidaan maahan: “Sinun siemenellesi minä annan tämän maan” (1. Moos. 12:7). Myös pakkosiirtolaisuuden keskellä toivo paluusta säilyy kansan parissa elävänä: “Jos minä sinut unhotan, Jerusalem, kadotkoon minun oikea käteni” (Ps. 137:5). Kaipaus paluusta maahan on elänyt diasporassakin kansan uskonnollisessa muistissa. Tätä historiallista ja hengellistä ulottuvuutta ei voi yksinkertaisesti pyyhkiä pois ilman, että koko ilmiö vääristyy.
Kirsch korostaa, että 1800-luvun sionismi ei ollut imperialismin jatke, vaan vastaus eurooppalaisen yhteiskunnan moraaliseen epäonnistumiseen. Juutalaiset eivät olleet siirtomaaherroja, vaan usein Euroopan sorretuimpia. He eivät lähteneet liikkeelle vallanhalusta, vaan koska oli pakko – pogromien, vainojen ja lopulta holokaustin seurauksena.
On myös historiallinen tosiasia, että Britannian mandaattivalta ei tukenut rajattomasti juutalaista maahanmuuttoa, vaan päinvastoin rajoitti sitä voimakkaasti – jopa toisen maailmansodan aikana, jolloin Euroopan juutalaiset kipeimmin olisivat tarvinneet turvapaikkaa. Iso-Britannian rooli ei siis ole niin yksiselitteisen myötävaikutuksellinen kuin vaikkapa Juusola Lähi-idän Instituutin lyhyellä videolla antaa ymmärtää.
Israel ei syntynyt imperiumin suojeluksessa, vaan monin tavoin siitä huolimatta. Se on kuitenkin oma tarinansa toiseen kertaan.
Kaksi kansaa, ei yksi kertomus
Asuttajakolonialismi ei Kirschin mukaan kestä tätä historiallista moniulotteisuutta – ja siksi se sivuuttaa sen. Teoria tarvitsee selkeän vastakkainasettelun: kolonialisti ja alkuperäisväestö, sortaja ja uhri. Mutta Israelin tapauksessa todellisuus on toisenlainen. Alueella kehittyi rinnakkain kaksi kansallista liikettä – juutalainen ja arabinationalistinen. Molemmat vastasivat saman modernin aikakauden paineisiin. Konflikti ei siten ole yksisuuntainen laajentumishaluinen asuttajakolonialistinen valloitus, vaan kahden kansan kamppailu samasta alueesta.
Teoria sivuuttaa myös arabiosapuolen maksimalistisen pyrkimyksen hävittää ja tuhota vastaperustettu juutalaisvaltio. Tämän takia Israelin kamppailu sen varhaista olemassaoloa uhkaavaa annihilationistista arabiagressiota vastaan kehystyy lähinnä teorian vaatimaksi laajentumishaluiseksi pyrkimykseksi syrjäyttää alueen väitetty arabipalestiinalainen väestö. Mutta tällainen tarkastelu ei vastaa historiallisia tapahtumia.
Kirschin mukaan asuttajakolonialismi-narratiivi tekee tässä ratkaisevan virheen, johon jo viittasin alussa: se riistää palestiinalaisilta toimijuuden. Heistä tulee teorian vaatimuksesta voimattomia uhreja, joille historia “tapahtuu”. Samalla katoavat näkyvistä arabimaailman omat poliittiset valinnat, 1947 jakosuunnitelman hylkääminen, sodat, päätökset ja strategiat. Historia typistyy moraaliseksi kertomukseksi, jossa syyllinen, tarinan ”pahis”, on määritelty etukäteen.
Ehkä tällaista tarkastelua voitaisiin pitää jossain määrin jopa rasistisena, koska siinä oletetaan, ettei arabipalestiinalaisilta voida odottaa historian toimijoina samanlaista vastuullisuutta omista valinnoista, kuin miltä tahansa muulta kansanryhmältä.
Ideologian seuraukset: ei kompromisseja!
Tässä vaiheessa kyse ei enää ole pelkästä akateemisesta ongelmasta. Kun Israel on määritelty lähtökohtaisesti asuttajakolonialistiseksi projektiksi, sen olemassaolo itsessään asetetaan kyseenalaiseksi.
Ja kolonialismia ei korjata – se puretaan. Näin keskustelu siirtyy pois käytännöllisistä kysymyksistä, kuten turvallisuudesta, rauhasta tai kompromisseista, ja muuttuu eksistentiaaliseksi tuomioksi. Samalla Israelin tarjoamat kompromissit rauhan aikaansaamiseksi näyttäytyvät teorian valossa nekin vain pyrkimyksiksi toisen kansanryhmän syrjäyttämiseen.
Kirsch näkee tässä syvän ongelman: kolonialismisyytös ei kohdistu yksittäisiin politiikkaratkaisuihin, vaan koko kansalliseen identiteettiin. Juutalaisilta kielletään oikeus siihen, mikä hyväksytään lähes kaikille muille kansoille – oikeus määritellä itsensä kansana ja elää suvereenissa valtiossa.
Asuttajakolonialismi esiintyy moraalisena analyysinä, mutta käytännössä se on antipoliittinen. Se ei avaa tietä ratkaisuille, vaan sulkee ne. Kun toinen osapuoli määritellään rakenteellisesti vääräksi, dialogista tulee mahdotonta.
Esimerkki nykykeskustelusta: Antti Tarvainen
Antti Tarvaisen videopuheenvuoro havainnollistaa tätä ajattelutapaa kirkkaasti. Hän esittää, että asuttajakolonialismi on “puuttuva” ja välttämätön viitekehys ”meneillään olevan väkivallan ymmärtämiseksi.”
Tämä väite ei ole viaton metodologinen huomio, vaan normatiivinen julistus, jossa teoria asetetaan kaiken muun yläpuolelle. Kirschin kritiikin valossa ongelma on ilmeinen: kun yksi kehikko julistetaan ratkaisevaksi, kysymys ei ole enää historiasta. Tilalle tulee pakottaminen – tapahtumat sovitetaan teoriaan.
Tarvaisen puheessa asuttajakolonialismi esitetään “selitysvoimaisena mallina”, ei sellaisenaan moraalisena tuomiona. Mutta kuten Kirsch huomauttaa, juuri tällaisessa piilee retorinen harha: Teoriaan on jo sisäänrakennettu moraalinen johtopäätös. Kun Israel rinnastetaan apartheid-Etelä-Afrikkaan tai siirtomaavaltioihin, kyse ei ole neutraalista analyysistä, vaan moraalisesta sijoittamisesta tiettyyn historialliseen kategoriaan.
Samalla juutalaisen kansan historian erityisyys katoaa näkyvistä. Sionismi esitetään siirtomaahankkeena, ei alueen alkuperäiskansan kansallisena vapautusliikkeenä. Poikkeuksellinen historiallinen kokemus – antisemitismi, vainot, holokausti – voidaan sivuuttaa.
Koska ongelma on rakenteellinen, syyllinen on ennakkoon tiedossa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Teorian pakottamana Tarvainen videolla toteaa jopa, että mahdollinen rauha ja rauhanprosessi on vain palestiinalaisten syrjäyttämiseksi käytävän sodan jatkamista toisissa muodoissa.
Näin Tarvainen tulee epäsuorasti legitimoineeksi Israelin suvereniteetin purkamiseen tähtäävän loputtoman kamppailun, sillä se on sisäänrakennettu teoriaan, joka ei siedä eikä edellytä ”sorretuilta” kompromisseja. Asuttajakolonialismi kun ei pääty kompromisseihin, vaan kolonialistisen projektin purkamiseen. Mutta mitä tämä voi tarkoittaa tilanteessa, jossa maassa asuu useampi sukuopolvi ihmisiä, jotka eivät ole sinne muuttaneita vaan siellä syntyneitä?
Tämä on Kirschin mukaan myös yksi asuttajakolonialistisen teorian suuri ongelma. Se ei teoriana tarjoa mitään poliittista ratkaisua konfliktin päättämiseksi. Se vain ylläpitää sitä loputtomasti. Perinteisessä kolonialismitutkimuksessa ratkaisuna nähtiin siirtomaavallan aikaisten vääryyksien korjaaminen siirtomaavallan vetäytymisessä (esim. Ranska vetäytyi Algeriasta). Asuttajakolonialistisessa viitekehyksessä konflikti on päättymätön ja rakenteellinen, koska maassa syntyneet ja siellä usean sukupolven rauhanomaisestikin asuneet edustavat pelkällä olemassaolollaan rakenteellisesti ”väkivaltaa”, etnistä puhdistusta, syrjäyttämistä ja kolonialismia.
Kun kaikki on ennalta määrättyä
Erityisen paljastava on Kirschin mukaan ajatus, että asuttajakolonialismin kautta tarkasteltuna Israelin toiminta on ennustettavissa. Tämä johtaa moraaliseen determinismiin: koska Israel on määritelty kolonialistiseksi projektiksi, sen kaikki teot nähdään väistämättöminä tämän rakenteen ilmentyminä. Israelin toimintaa ei enää laisinkaan tarvitse tarkastella sen legitiimien turvallisuustarpeiden taikka -uhkien näkökulmasta. Kaikki selittyy ”laajentumishaluisena” toimintana.
Tarvainen tarjoaa videolla esimerkin tästä determinismistä viitatessaan lokakuun 7. päivän (2023) tapahtumiin: ”… ne tutkijat, jotka katsoo tätä konfliktia tämän asuttajakolonialismin viitekehyksen kautta, niin eivät olleet yllättyneet siitä, miten Israel reagoi 7.10. eteenpäin.”
Toisin sanoen Israelin toimia 7.10. eteenpäin ei selitä Hamasin eläimellisen julma terroristinen hyökkäys (jota Tarvainen ei edes mainitse) pääosin siviiliejä kohtaan ja tarve puolustaa kansalaisiaan tällaista hyökkäystä vastaan, jolle ominaista lisäksi oli naisiin kohdistuva raakalaismainen seksuaalinen väkivalta. Israelin ”reaktio” selittyy asuttajakolonialismilla, jonka valossa ”reaktio” on ennustettavissa. Ei puolustuksellisena sotilaallisena toimena väkivaltaisen terrorismin pysäyttämiseksi, vaan kolonialistisesti teorian pakottamana ja determinoituneena.
Tässä kohtaa politiikka katoaa kokonaan. Ihmiset, päätökset, vastuut – kaikki sulautuvat abstraktiin “rakenteisiin”. Samalla hämärtyy myös moraalinen arviointi ja jopa kaikkein julmimman terrorismin valkopesu on vaarallisen lähellä. Jos kaikki Israelin toimet ovat rakenteellisia, yksilöt, palestiinalaiset ja Hamas, eivät ole enää morallisesti vastuullisia toimijoita.
Raamatun ihmiskuvassa tämä on vieras ajatus. Ihminen ei ole pelkkä rakenteiden tuote, vaan vastuullinen toimija: “Valitkaa siis elämä” (5. Moos. 30:19). Historiallisten tapahtumien keskellä ihmiset ja ihmisyhteisöt tekevät valintoja – oikeita ja vääriä – ja nuo valinnat merkitsevät jotain.
Vääristynyt viitekehys vääristää uutisointia
Adam Kirsch ei kiellä Israelin ja palestiinalaisten konfliktin tragediaa. Hän ei vähättele palestiinalaisten kärsimystä eikä Israelin joidenkin toimien ongelmallisuutta. Hänen ydinteesinsä on yksinkertainen mutta ratkaiseva: historiaa ei saa alistaa teorialle. Israelin ja palestiinalaisten todellisuus on kivulias ja monitasoinen. Siinä on vääryyksiä, pelkoa, virheitä – mutta myös oikeutettuja pyrkimyksiä molemmin puolin, Kirsch toteaa.
Kirschin kritiikin perusteella voidaan silti perustellusti todeta, että Tarvaisen tarjoilema asuttajakolonialistinen viitekehys vääristäisi uutisointia, koska se korvaa historiallisen ja poliittisen monimutkaisuuden ennalta määrätyllä ideologisella tulkinnalla, joka yksinkertaistaa tapahtumat moraaliseksi kertomukseksi, häivyttää toimijuuden ja ohjaa johtopäätökset jo ennen kuin tosiasiat on kunnolla arvioitu.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.
LÄHDE: Patmos.fi/blogit/Pasi Turunen 15.06.2026
INFO: Pasi Turunen (TM) on raamatunopettaja, toimittaja ja Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja.