Älä pelkää aikaa jossa elämme!

Vapaamuurarius ja kristillinen kirkko

Vapaamuurari symboli

Vapaamuurarius ja sen suhde kristilliseen kirkkoon ja siten kristilliseen uskoon on ajankohtainen aihe, koska teema on jälleen ollut esillä varsinkin roomalaiskatolisen kirkon piirissä paavi Leo XIV:n tuoreesti Ranskassa esittämien näkemysten siivittämänä.

Aiheen pohjustukseksi sopii osuvasti erittäin hyvä 29.9.2026 Seurakuntalainen-sivustolla julkaistu Hannu Arvelan artikkeli ”Voiko kristitty olla vapaamuurari? – Miten eri kirkkokunnat suhtautuvat vapaamuurariuteen?”. Tästä artikkelista ilmenee selkeästi ja yksiselitteisesti, mikä on ollut ja on historiallisen kristillisyyden eli niin roomalaiskatolisen kirkon kuin ortodoksien ja tunnustuksistaan kiinni pitävien protestanttien kanta vapaamuurariuteen ja sen suhteeseen kristinuskoon. Artikkelin mukaan:

”Pohjoismaiset katoliset piispat vahvistivat kesäkuussa 2026 kirkkojensa yksiselitteisen kannan, jonka mukaan katolilaisia, jotka kuuluvat vapaamuurareihin, tulee kehottaa luopumaan muurareiden jäsenyydestä…Kirkon kanta perustuu siihen tietoisuuteen, että vapaamuurariuden teologiset ja filosofiset periaatteet ovat yhteensopimattomia katolisen uskon kanssa. Tämän kannan paavi vahvisti viimeksi vuonna 2023. Katolinen kirkko tuomitsi vapaamuurariuden jo vuonna 1738 paavi Clement XII:n julistuksessa…nimeltä In eminenti…”

”Rooman paavillisesta Tuomas Akvinolaisen yliopistosta valmistuneen tohtori Chris Burgwaldin mukaan vapaamuurariuden filosofinen perusta on katolisen opetuksen vastainen hyvin perustavanlaatuisesti…Muurarien opetus edistää näkemystä, jonka mukaan kaikki uskonnot ovat yhtä lailla tie totuuteen (synkretismi), ja että ihmisjärki yksin paljastaa elämän tarkoituksen. Raamatun ilmoittaman todellisuuden mukaan Jeesus on tie, totuus ja elämä. Ristiriita on ilmeinen. Toisena esimerkkinä Burgwald mainitsee muurarien säännöllisesti käyttämän jumalanimen ’Maailmankaikkeuden Suuri Arkkitehti’ (Great Architect of the Universe, GAOTU). Tämän deistisen käsitteen mukaan meillä voi olla vain hämärä aavistus kaukaisesta jumalasta, joka loi maailmankaikkeuden ja sitten jatkoi muita tehtäviään. Tämä käsitys on suuressa ristiriidassa kristinuskon jumalakuvan kanssa, jossa Jumala on persoonallinen ja kolmiyhteinen. Muurarien opetukset vievät myös pohjan Kristuksen pelastustyön keskeisyydestä.”

”Tri Burgwald kertoo, että monet muurarit ovat hämmentyneitä katolisen kirkon kannasta. He sanovat keskittyvänsä vain veljestoimintaan, eivät filosofiaan, rituaaleihin tai uskontoon. Kuitenkin, kun muurari kuuluu organisaatioon, hän samalla hyväksyy ja edistää järjestön periaatteita, jotka myös muovaavat jäsenien ajattelua ajan mittaan. Katolisen kirkon kannanotto nousee rakkaudellisesta asenteesta, joka pyrkii ohjaamaan ihmistä Kristuksen yhteyteen ja oikean uskon perustalle”.

Artikkeli jatkuu seuraavasti:

”Kreikan ortodoksinen kirkko julkaisi vuonna 1933 vapaamuurariuden hylkäävän lausunnon…Ortodoksikirkon julkilausuma on ydinsisällöltään yhtäpitävä katolisen kannanoton kanssa. Siinä korostetaan, että vapaamuurarius ei ole vain hyväntekeväisyysjärjestö tai filosofinen koulukunta, vaan polveutuu muinaisista pakanallisista mysteeriuskonnoista ja kulteista ja on niiden jatkoa ja uusi ilmentymä. Kannanotto pitää muurariutta synkretistisenä oppina. Ristiriita kirkon opetuksen kanssa ei ole soviteltavissa. Yhteisortodoksinen komissio pitää vapaamuurariutta vääränä ja ei-kristillisenä järjestelmänä.”

”Protestanttinen pastori ja kirjailija Joe Carter käsittelee vapaamuurariutta The Gospel Coalition -sivuilla julkaistussa artikkelissaan…Artikkelissa on luettelo USA:n lukuisista protestanttisista tunnustuskunnista, jotka kieltävät kirkon jäsenien kuulumisen vapaamuurareihin. Joukossa on myös kaksi luterilaista kirkkokuntaa…Suomessa tilanne on merkillinen. Vapaamuurarit vetoavat 1980- ja 1990-luvuilla julkaistuihin Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuihin ja sanovat, että Suomen ev.lut. kirkko hyväksyy vapaamuurarit”.

Artikkelinsa lopussa Hannu Arvela viittaa Seurakuntalaisessa vuonna 2017 julkaistuun ”Miten luterilainen kirkko suhtautuu vapaamuurareihin” -artikkeliin ja sen nojalla tuo esiin seuraavaa:

”Kirkolla ei ole virallista kantaa vapaamuurareista. Artikkelissa dogmatiikan emeritusprofessori Miikka Ruokanen on kuitenkin todennut sen, mikä mielestäni pitäisi olla myös Suomen luterilaisen kirkon virallinen kanta: ’Kukaan vilpitön kristitty ei voi kuulua mihinkään salaseuraan. Eikä varsinkaan sellaiseen, jonka ytimessä on hämärä, ei-kristillinen oppi ja kultti. Vapaamuurarius ja kristillinen vakaumus ovat keskenään ristiriidassa’”.

Historiallinen kristinusko ja kirkot ovat yksimielisiä vapaamuurariuden antikristillisyydestä. Varsinkin ja etenkin katolinen kirkko on. Teologinen ja kirkkohistoriallinen peruslähtökohta on, että kristillinen usko ja vapaamuurariaate ovat vakavassa ja sovittamattomassa ristiriidassa keskenään.

Näin ollen Suomen kirkollinen tilanne on varsin merkillinen. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei virallisesti nyt tiedä, miten suhtautua vapaamuurariuteen. Kuitenkin vielä ennen sotia ja niiden jälkeenkin Suomen luterilaisen kirkon kanta oli tosiasiallisesti sama kuin ortodoksisen ja katolisen kirkon kanta on ollut ja on edelleen. Kuten Arvela artikkelissaan aivan oikein tuo esiin, Suomen luterilaisen kirkonkin kannan pitäisi edelleen olla juuri sellainen kuin emeritusprofessori Ruokanen lainatusti on todennut, kristikunnan suuren enemmistön uskonvakaumuksen kanssa yhtäpitävästi.

Tosiasia on se, että 1900-luvun lopulta ja 2000-luvulla vapaamuurariuden vaikutus Suomen luterilaisen kirkon sisällä on voimistunut. Tällä asiaintilalla on varmasti ollut vaikutuksensa kirkon sisäiseen liberalisoitumisprosessiin. Tätä todellisuutta ei voi pitää mitenkään yllättävänä, koska nykymuotoisen vapaamuurariliikkeen ja -aatteen syntyasiayhteydet 1700-luvun alun Englannissa liittyvät vahvan erottamattomasti valistushenkisen liberalismin ja protestanttisen liberaaliteologian muotoutumisjuuristoon, kuten valaisen 12.9.2024 ilmestyneessä artikkelissa ”Vapaamuurariuden historiaa” viitelinkkeineen.

Merkille pantavaa on kuitenkin se, että vaikka katolisen kirkon virallinen kanta vapaamuurariuteen – katso 23.5.2025 päivätty artikkelini ”Paavi Leo XIII:n linja” – on kaiken aikaa pysynyt vakaana ja yksiselitteisen torjuvana ja vakaumuksena, jonka mukaan kristillinen usko ja vapaamuurariaate ovat ristiriidassa keskenään ja että masonismi on harhaisen synkretististä ja ihmislähtöistä uskonnollisuutta, ovat paavit Franciscus ja nyt Leo XIV ottaneet silmiinpistävän myönteisen asenteen vapaamuurarieetosta ja sen mukaista maailmankatsomusta kohtaan.

On hyvin erikoista, että paavi puhuu vapaamuurarillisesti ja kehottaa omaksumaan sen ihanteet, kuten paavi Leo XIV menetteli taannoin Ranskassa puhuessaan. Tästä tekee selkoa Mario Alexis Portella 8.10.2026 päivätyssä Crisis Magazine -artikkelissaan ”Leo XIV, the Ghost of the French Revolution, and Freemasonry”, eli “Leo XIV, Ranskan vallankumouksen haamu ja vapaamuurarius”.

Paavi Leo XIV todellakin esitti Ranskan vallankumouksen syvästi katolisen kirkon ja kristinuskonvastaisen ja Grand Orient de France -muurariuden keskuudesta lanseeratun ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” -iskulauseen universaalina eettisenä velvoitteena, joka saa innoitustaan evankeliumin sanomastakin.

Kaikki tämä erikoinen ja ristiriitainen viime vuosien paavillinen kannanottaminen ilmaisee sitä järkyttävää todellisuutta, että vapaamuurarius on, de facto, juurtunut myös Vatikaanin hierarkiaan. Vapaamuurarillinen vaikutus on vahvistunut katolisen kirkon sisällä ja kirkon korkeimmassa hierarkiassa. Tältä osin katolisessa kirkossa on tunnistettavissa sama sisäinen masonistinen vaikutus ja sen vahvistama ja ohjaama liberalisoitumisprosessi kuin esimerkiksi Suomen luterilaisessa kansankirkossa ja muissa liberaaliteologian syövyttämissä protestanttisissa kirkkokunnissa.

Katolisen kirkon sisäistä todellisuutta valaisevat ja dokumentoivat tuoreesti esimerkiksi LifeSiteNews Staffin 12.10.2026 päivätty Sign of the Cross -artikkeli “WATCH: Masonic infiltration of Vatican exposed by Fr. Murr in viral video” ja kyseisen Charles Theodore Murrin kirja Murder in the 33rd Degree: The Gagnon Investigation into Vatican Freemasonry (Independently published, 2022).

Artikkeli, video ja kirja käsittelevät kardinaali ja 33. asteen vapaamuurari Sebastiano Baggion masonistista vaikutusta 1970-luvun Vatikaanissa sekä ylipäätään masonistista vaikutusta vuoden 1978 kirkollisesti merkittävien tapahtumien yhteyksiin eli Paavi Paavali VI:n jälkeen paaviksi valitun Johannes Paavali I:n erikoisen lyhyeen pontifikaattiin ja todellisia kysymyksiä herättävään äkilliseen kuolemaan ja Johannes Paavali II:n valintaan paaviksi.

Aihetta valaisevat myös tohtori Caterina Lorenzo-Molon 21.9.2023 ja 25.9.2023 päivätyt OnePeter5 -artikkelit ”The 1978 Investigation into Vatican Freemasonry: Discovering the Smoke of Satan” ja ”The 1978 Investigation into Vatican Freemasonry, pt. II”.

Sillä, että katolisen kirkon sisäinen tilanne ja Vatikaanin hierarkian tila vapaamuurarillisen vaikutuksen osalta on nyt edellä esitetty, on pitkä historiansa. Tilanne ei suinkaan ole syntynyt niin sanotusti yhdessä yössä. Nostan seuraavassa esiin pääkohtia siitä historiallisesta taustasta, jolta katolisen kirkon sisäinen vapaamuurarillinen liberaalikumouksellisuus on kummunnut.

Tätä historiallista taustaa avaavat asiantuntevasti tohtori Taylor Marshall teoksessaan Infiltration: The Plot to Destroy the Church from Within (Crisis Publications, 2019) ja Gaetano Masciullo 13.6.2025 päivätyssä OnePeter5 -artikkelissaan ”The Perpetual Instruction of the Alta Vendita: Between Historical Truth and Ideological Exploitation”.

Keskeisen kulttuuri- ja aatehistoriallisen ja poliittisen historian taustan muodostaa 1800-luvun Italian Risorgimento, Italian vallankumouksellinen yhdistyminen. Napoleonin sotien jälkeisen vuoden 1815 Wienin kongressin linjausten pohjalta Euroopassa ajettiin niin sanottua konservatiivista restauraatiota, jonka seurauksena Italia jakautui pienempiin valtiollisiin alueisiin ja joutui pitkälti Itävallan vaikutusvaltaan. Vastareaktio toteutui Euroopan vuosien 1848–1849 vallankumousten muodossa, jolloin myös Italiassa ryhdyttiin vapaustaisteluihin ja kapinoihin, jotka kuitenkin silloin tukahdutettiin. Italian yhdistyminen toteutui vuosina 1859–1861 Sardinian kuningaskunnan, johdossaan pääministeri Camillo di Cavour ja kuningas Viktor Emanuel II, liittoutuessa Ranskan kanssa. Keskeinen rooli Italian yhdistymisen aikaansaamisessa oli Giuseppe Garibaldilla.

Kuningaskunnaksi Italia julistettiin vuonna 1861. Italian yhdistäminen huipentui vuosina 1870–1871, kun Rooman kaupunki liitettiin Italiaan 1870 ja siitä tehtiin yhdistyneen Italian pääkaupunki 1871. Erittäin merkittävä tapaus oli Rooman valtaus 20. syyskuuta 1870, jolloin paavin johtama katolinen Rooman kaupungin alueen Kirkkovaltio lakkasi olemasta itsenäisenä alueellisena valtiona ja Rooma varsin sekulaaristi julistettiin Italian kuningaskunnan pääkaupungiksi. Tämä aiheutti vakavan kriisin katoliselle kirkolle ja synnytti ristiriitatilanteen, niin sanotun roomalaisen kysymyksen, Questione romana, paavin johtaman kirkon ja Italian valtion välille. Kyse oli siitä, millainen paavin maallinen valtapiiri tosiallisesti oli ja millainen oli sekulaarin Italian valtion suhde katoliseen kirkkoon. Vastakohta-asetelma ratkesi lopullisesti vuoden 1929 lateraanisopimuksella, jolloin muodostettiin Vatikaanivaltio.

Italian Risorgimenton sinänsä tervehenkisen nationalistisessa prosessissa vaikutti vahvasti vallankumouksellinen ja sekulaari liberalismi, joka oli laajalti asenteellisen antiklerikaalista ja kirkonvastaista, ateistisen antikristillisyydenkin ollessa edustettuna. Merkittävän tekijän muodosti Carbonari-salaseuran vaikutus. Carbonari-tausta oli myös merkittävällä vallankumous- ja nationalistijohtajalla Giuseppe Mazzinilla. Italialainen Grand Orient -vapaamuurarius vaikutti vahvana tekijänä näiden kaikkien toimijoiden yhteydessä, kuten vaikutti myös radikaaliutopisti, vapaamuurari ja todennäköisesti illuminatus eli weishauptilainen ”valaistunut” Philippe Buonarroti omine salaseuroineen.

Carbonari, ”hiilenpolttajat”, oli 1800-luvun alussa Italiassa toiminut salaseuraverkosto, jonka tavoitteena oli vapauttaa maa ulkomaisesta vallasta ja edistää Italian yhdistymistä. Karbonari-organisaatio syntyi Napolissa 1800-luvun alussa ja toimi voimakkaimmin Etelä-Italiassa sekä Kirkkovaltiossa, katolista kirkkoa ja paavia vastaan. Hiilenpolttajat-asiayhteys oli lähinnä bulvaani eli salaisen todellisen organisatorisen toiminnan kätkemisen mahdollistaja.

Paavi Gregorius XVI:n aikana vuosina 1831–1846 Vatikaanin poliisit saivat salaseuran tukikohtiin tehdyissä ratsioissa haltuunsa karbonariorganisaation keskuudessa laaditun suunnitelman ja tavoiteluonnostelun katolisen kirkon sisäiseksi murtamiseksi eli liberalisoimiseksi, jonka paavi Pius IX – paavina 1846–1878 eli kriittisinä vallankumousvuosikymmeninä – halusi julkisuuteen. Pius IX esiintyi aluksi uudistusmielisenä paavina mutta, päästyään selville aikansa ohjelmallisen vahvoista antikristillisistä ja kirkonvastaisista pyrkimyksistä, asemoitui yhtä ohjelmallisen konservatiivisesti ja ryhtyi, asemansa ja tehtävänsä mukaisesti, torjumaan kirkonvastaisia hankkeita.

Tästä syystä paavi halusi julkisuuteen karbonarisalaseuran kumousohjelman, joka tunnetaan Alta Venditan pysyvä ohje -nimisenä. Kyse on suunnitelmasta ja menetelmähahmotelmasta kirkon sisäisen vallankumouksen toteuttamiseksi. Dokumentti on syntyisin 1800-luvun alusta ja julkaistiin vuonna 1859. Alta tarkoittaa ylintä tai korkeinta ja Vendita osastoa, loosia tai aluesolua, eli kyse on korkeimman loosijohdon eli organisaation korkeimman johdon ohjeistuksesta. Ottaen lukuun syntyajankohtansa laajemman ja radikaalin vallankumouksellisen sekä laajalti kirkonvastaisen historiallisen tilanteen ja dokumentin tekstin orgaanisen liittymisen ajankohtansa pyrkimysten julkisesti tunnettuun luonteeseen, Alta Vendita -dokumenttia on perusteltua pitää aitona, jollaisena 1800-luvun Vatikaani dokumenttia piti.

Dokumentin mukaan katolinen kirkko on vallankumouksellisen liberalismin ja sekularismin päävihollinen, joka näin muodoin on neutraloitava ja otettava haltuun eli ”uudistettava” sisältä käsin. Tehokkaimpana välineenä tämän päämäärän saavuttamiseksi ei pidetä avoimen suoraa ja ulkoista hyökkäystä kirkkoa vastaan, jollaiset eivät historiallisestikaan ole onnistuneet, vaan sen sijaan tehokkaimmaksi menetelmäksi nähdään epäsuoran vähittäinen ja ajallisesti hidas liberaalin vaikutuksen eri tavoin tapahtuva kylväminen etenkin nuorempaan papistoon ja muihin kirkon sisäisiin vaikuttajiin. Lopullisena tavoitteena oli saada paavinistuimelle radikaalin liberalismin kannalta ”oma” mies.

Millainen hyvänsä nimenomaan Alta Vendita -dokumentin ohjelman tavoitteellinen toimeenpanovaikutus onkaan tosiasiallisesti kirkon sisällä historiallisesti ollut, traditionaalisesta teologisesta ja kirkollisesta näkökulmasta tarkasteltuna modernistinen ajattelu ja Nouvelle theologie eli niin sanottu uusi teologia ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä toimeenpannut liturgiset ja niihin liittyvät teologiset uudistukset sekä varsinkin viimeaikoina paavien Franciscus ja Leo XIV pontifikaattien aikana ilmennyt vahva vapaamuurarillinen eetos osoittavat, että jotakin Alta Vendita -dokumentin ilmaiseman ohjelman kanssa varsin samansuuntaista kirkon sisällä on de facto tapahtunut.

Sekä katolisen kirkon että protestanttisten kirkkokuntien sisäisessä kehityksessä on kaiken kaikkiaan kysymys siitä, mitä jo apostolisena aikana ennakoitiin, kuten apostoli Pietari ilmoittaa Toisen Pietarin kirjeen luvun 2 profeetallisissa jakeissa 1–3:

”Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon. Ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, ja heidän tähtensä totuuden tie tulee häväistyksi; ja ahneudessaan he valheellisilla sanoilla kiskovat teistä hyötyä; mutta jo ammoisista ajoista heidän tuomionsa valvoo, eikä heidän perikatonsa torku.”

Oleellisinta on kuitenkin pitää mielessä, kuten edellä viitatussa Sign of the Cross -artikkelissa Charles Theodore Murr, asioiden piinkovasta ja toivoa herättävästä ytimestä vahvasti muistuttaen, katsoo:

”Murr jatkoi rohkaisevalla sanalla, katsojia muistuttaen, että huolimatta kirkon sisälle tapahtuneesta syvästä soluttautumisesta, meidän Herramme voittaa lopulta. ’Miten tämä tulee päättymään? Tiedän vain yhden asian: Kristus tulee voittamaan. Minulla on Hänen sanansa, että Hän on kirkon kanssa aikojen loppuun asti,’ pappi sanoi. ’Miten tämän kriisissä olevan kirkon pelastus tapahtuu? En tiedä… mutta tiedän, että se korjataan, sitä kutsutaan uskoksi…Ja minä uskon Kristukseen, minun Kristukseni ei ole valehtelija, mitä Hän sanoi, toteutuu.’”

Sen, mitä Hän perustavalla tavalla sanoi ja mikä varmasti toteutuu, luemme Matteuksen evankeliumin luvun 16 jakeista 15–18:

”Hän [Jeesus] sanoi heille: ’Kenenkä te sanotte minun olevan?’ Simon Pietari vastasi ja sanoi: ’Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika’. Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.’”

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

LÄHDE: Patmos.fi/blogit/Juha Ahvio 16.10.2026
INFO: Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.