Yksi uskonelämän vaikeimmista kokemuksista on se, kun taivas tuntuu sulkeutuneen. Rukoilet, odotat, huudat Jumalan puoleen, mutta mitään ei tapahdu. Ainakin siltä tuntuu. Päivät kuluvat, viikot vaihtuvat kuukausiksi, eikä vastausta kuulu. Jumala näyttää olevan vaiti. Juuri silloin mieleen hiipivät raskaat kysymykset: Kuuleeko Jumala minua enää? Olenko tehnyt jotain väärää? Onko Hän hylännyt minut?
Joskus toisten ihmisten todistukset nopeista rukousvastauksista voivat tehdä oman hiljaisuuden kokemuksen entistä kipeämmäksi.
Raamattua lukiessa huomaa kuitenkin hämmästyttävän asian. Monet sen suurimmista uskon sankareista kulkivat juuri tämän saman pimeän laakson kautta.
Jumalan hiljaisuus ei ollut poikkeus heidän elämässään, vaan usein osa sitä tietä, jolla Herra kasvatti heidän luottamustaan.
”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet niin kaukana etkä auta minua, etkä kuule valitukseni sanoja? Jumalani, minä huudan päivällä, mutta sinä et vastaa.” (Ps. 22:2-3)
Daavid uskalsi sanoa ääneen sen, mitä moni meistäkin tuntee. Huomaa kuitenkin, että hän puhuttelee yhä Jumalaa omanaan: ”Jumalani.”
Vaikka hän kokee hylkäämistä, hän ei lakkaa tarttumasta Jumalaan. Usko ei ole sitä, ettei koskaan epäile. Usko on sitä, että epäilynkin keskellä puhuttelemme edelleen Herraa omana Jumalanamme.
”Kuinka kauan, Herra? Unohdatko minut iäksi? Kuinka kauan kätket minulta kasvosi?” (Ps. 13:2)
Tämäkin on Daavidin rukous. Psalmissa ei kuitenkaan jäädä epätoivoon. Lopussa hän kirjoittaa: ”Minä luotan sinun armoosi.”
Tunne sanoo: ”Jumala on unohtanut minut.” Usko vastaa: ”Vaikka en näe enkä ymmärrä, Jumalan armo ei ole muuttunut.”
”Minä seison vartiopaikallani… ja tähystän nähdäkseni, mitä hän minulle puhuu.” (Hab. 2:1)
Profeetta Habakuk ei saanut välitöntä vastausta vaikeisiin kysymyksiinsä. Hän joutui odottamaan. Silti hän jäi paikalleen tähystämään Jumalan vastausta.
Odottaminen ei ollut toimettomuutta vaan luottamusta. Jumalan kalenterissa viivytys ei ole sama asia kuin torjunta.
”Herra odottaa, että voisi teille armollinen olla.” (Jes. 30:18)
Tämä jae kääntää näkökulman yllättävällä tavalla. Joskus me odotamme Jumalaa, mutta toisinaan Jumala odottaa. Hän näkee enemmän kuin me.
Hän tietää oikean ajan, oikean tavan ja joskus myös sen, että ennen vastausta meidän sydämessämme täytyy tapahtua jotain, mitä emme itse vielä näe.
”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa.” (Room. 8:28)
Tämä ei tarkoita, että kaikki asiat olisivat hyviä. Hiljaisuus, kärsimys tai epävarmuus eivät ole itsessään hyviä. Mutta Jumala kykenee käyttämään niitäkin tarkoituksiinsa.
Moni kristitty on jälkeenpäin huomannut, että juuri ne rukoukset, joihin Jumala ei vastannut heti, olivat niitä hetkiä, jolloin Hän teki syvintä työtään.
Raamatussa Jumalan hiljaisuus ei ole merkki hylkäämisestä.
Abraham odotti lupausta vuosikymmeniä.
Joosef vietti vuosia vankilassa.
Daavid joutui pakenemaan ennen kuninkuuden saamista.
Job ei saanut selityksiä kärsimykseensä.
Silti Jumala ei ollut poissa yhdestäkään heidän elämänsä päivästä.
Ehkä sinunkin rukouksesi on vielä vailla vastausta. Ehkä odotat johdatusta, paranemista, läheisesi pelastumista tai ratkaisua tilanteeseen, joka näyttää umpikujalta.
Silloin kannattaa muistaa tämä: Jumalan hiljaisuus ei tarkoita Jumalan poissaoloa. Hän voi olla lähempänä kuin koskaan juuri silloin, kun Häntä on vaikein tuntea.
Ristin tapahtumat muistuttavat meitä tästä kaikkein voimakkaimmin. Sinä päivänä Golgatalla näytti siltä, että Jumala oli vaiti.
Mutta juuri silloin Hän toteutti suurimman pelastustekonsa ihmiskunnan historiassa.
Tähän loppuun yksi hauska kertomus, jonka vuosikymmeniä sitten kuulin eräältä amerikkalaiselta tv-saarnaajalta.
Hänen luokseen kauppakeskuksessa tuli alakuloinen uskonystävä, joka valitti ja valitti sitä, ettei Jumala kuule häntä.
”Kyllä hän kuulee,” yritti saarnamies rohkaista parhaansa mukaan.
Kaikista yrityksistä huolimatta toinen vain jatkoi valittamista siitä, ettei Jumala kuule häntä. Kuulee muita, muttei häntä.
Saarnaaja yritti aikansa parhaansa mukaan rohkaista, mutta mistään ei tuntunut olevan apua.
Lopulta hän väsyi valitukseen, josta ei tuntunut tulevan loppua.
”Minä tiedän mitä sinun pitää nyt tehdä,” hän sanoi.
”Niinkö? Mitä?” toinen sanoi utelias ilme kasvoillaan.
”Sinun pitää mennä lähimpään kapakkaan, juoda pääsi täyteen ja sitten kiroat Jumalan!”
Toinen ei ollut uskoa korviaan.
”Enhän minä nyt sellaista voi tehdä,” hän sanoi kauhistuneena.
”Kyllä voit. Kiroat Jumalan,” saarnamies tokaisi pontevasti.
”No, en todellakaan kiroa,” toinen vastusteli ankarasti.
”Miksi et?” saarnamies kysyi. ”Pelkäätkö, että Jumala kuulee sinua?”
Tämä oli saarnajan kertoman mukaan tositapaus ja se jäi puheesta mieleeni ja hymyilyttää aina sen muistaessani.
Tietenkään hän ei oikeasti halunnut toisen kiroavan Jumalaa, vaan osoittaa tälle, että oikeasti hän sittenkin uskoo Jumalan kuulevan häntä.
Valitus oli vain jostain syystä niin saanut valtaansa ja ympäröinyt hänet, ettei hän löytänyt tietänsä ulos siitä, eikä mikään rohkaisu päässyt läpi.
Se oli hengellistä shokkihoitoa. Joskus kait tarvitsemme sellaistakin.
Muista: ”Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua…” Sefanja 3:17
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.
LÄHDE: Patmos.fi/blogit/Pasi Turunen 03.11.2026
INFO: Pasi Turunen (TM) on raamatunopettaja, toimittaja ja Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja.