Olen seurannut Israelin ja Gazan välillä käytäviä yhteenottoja ja sotia siitä saakka, kun Israel vetäytyi Gazasta 2005 kokonaan. Käytännössä jokaisen sodan jälkeen on ihmetelty, miten Israel voittaa taistelukentällä, mutta toistuvasti häviää taistelun ihmisten mielistä? Miksi Israel näyttää menettävän taistelun maailman mielipiteestä, vaikka se puolustaa itseään sadistisen julmaa ihmishengistä piittaamatonta terroristijärjestöä vastaan? Tätä pohtivat niin Israelin ystävät ympäri maailman kuin israelilaiset usein itsekin. Joku on sarkastisesti todennut, että jos juutalaiset todella hallitsevat mediaa, kuten antisemiittisalaliittoilijat väittävät, he ovat epäonnistuneet surkeasti.
Jerusalemin entinen varapormestari Fleur Hassan-Nahoum harmitteli hiljattain elokuussa Algemainer -verkkolehden jutussa, että Israelilla ei lokakuun 7. päivän (2023) jälkeenkään ole kunnollista viestintästrategiaa. ”Israelin hallitus ei ole vieläkään tajunnut, että taistelemme narratiivia vastaan,” hän totesi.
Ilman verta ei ole uutisia eikä otsikoita
Hamasin mediastrategia on kirkas. Se ei kykene voittamaan Israelia sotilaallisesti. Eikä sen tarvitsekaan. Sen tarvitsee vain selvitä sodasta ”hengissä” ja tarjoilla medialle kuvia ja tarinoita, jotka näyttävät sodan juuri siinä valossa, jossa Hamas haluaa sen näyttää.
Tämä on toiminut suomalaisenkin median kohdalla merkillisen hyvin.
Siinä missä israelilaiset itse näkivät sodan puolustustaisteluna terroristijärjestöä vastaan, suuri osa maailmasta näkee Israelin sotilaallisesti vahvana osapuolena, joka aiheutti kärsimystä heikommalle vastapuolelle. Sodan syy painuu nopeasti unohduksiin.
Hamas osasi käyttää tätä asetelmaa tiedotuksessaan hyväksi. Wall Street Journal -lehden haltuunsa saamien viestien perusteella Hamasin johtaja, Yahya Sinwar, uskoi siviiliuhrien luovan kansainvälistä painetta Israelia vastaan. Hän ei ollut väärässä.
YLE kertoi 20.6.2024 jutussaan WSJ:n saaneen käsiinsä Hamas-johtajan yksityisviestejä: ”Kuolonuhrit ovat välttämätön uhraus”, Sinwar oli todennut jo vuonna 2018. myös, että ”Vain veri synnyttää lehtiotsikoita” ja ”Ilman verta ei ole uutisia”.
Kysymystä Israelin heikosta menestyksestä mediassa pohtii myös Pulitzer-palkintoehdokas ja pitkän linjan juutalainen toimittaja Gary Rosenblatt kirjoituksessaan How Israel Lost the Media War. Hänen analyysinsa saa mielenkiintoisen täydennyksen rabbi Uri Pilichowskin Jewish News Syndicate -verkkolehdessä julkaisemasta artikkelista Israel Can’t Win the Social Media War and That’s OK. Yhdessä nämä kaksi kirjoitusta tarjoavat toisiaan täydentävän näkökulman sille, miksi Israel näyttää häviävän mediasodan, vaikka sen sotilaalliset saavutukset ovat kiistattomia.
Kahden rintaman sota
Rosenblattin mukaan Hamasin lokakuun 7. päivän 2023 joukkomurhan jälkeen Israel joutui taistelemaan kahdella rintamalla: Gazan lisäksi televisioruuduilla, sanomalehtien sivuilla ja ihmisten mielissä.
Sodan ensimmäisinä päivinä kansainvälinen sympatia oli vahvasti Israelin puolella.
Myötätuntoa Israelia kohtaan lisäsi myös se, että Hamasin hyökkääjät itse kuvasivat tekojaan ja levittivät videoita verkossa. Maailma näki lähes reaaliajassa murhia, kidnapattujen siviilien kohtaloita ja muuta poikkeuksellista raakuutta.
Ironista kyllä, Hamasin oma propagandamateriaali auttoi aluksi vakuuttamaan monet siitä, mitä Etelä Israelissa todella tapahtui.
Viikoissa huomio alkoi siirtyä pois lokakuun 7. päivän julmuuksista kohti Gazan sodan seurauksia.
Tämä muutti vähitellen myös kansainvälisen keskustelun suunnan, jota eivät enää hallinneet israelilaiset uhrit vaan kuvat tuhoutuneista rakennuksista, haavoittuneista lapsista ja kärsivistä siviileistä.
Israel muuttui yhä useamman silmissä uhrista syytetyksi.
Rosenblattin mukaan juuri tässä vaiheessa Israel alkoi menettää otettaan kansainvälisestä mielipiteestä.
Hyvä tarina voittaa hyvät faktat
Rosenblattin mukaan Hamas ymmärsi hyvin varhain jotakin olennaista nykyajan mediaympäristöstä. Mediasotaa ei voiteta ensisijaisesti faktoilla vaan tarinoilla.
Ihmisten mielikuviin eivät vaikuta kaikkein vakuuttavimmat turvallisuuspoliittiset analyysit, vaan kaikkein voimakkaimmat kuvat ja tarinat.
YLE:kin on viimeisten reilun parin vuoden aikana julkaissut useita tunteisiin vetoavia ”human interest” juttuja Gazasta ja tavallisten gazalaisten kärsimyksistä. Epäilemättä kärsimys on sotatoimialueella todellista. Koskaan jutuissa tai kuvissa ei kuitenkaan ole kysytty haastateltavien mielipidettä Hamasista, eikä kuvissa näy Hamasin terroristeja.
Kun Israel pyrkii selittämään toimintaansa itsepuolustuksella, rakettiuhalla, tunneleilla ja Hamasin käyttämillä ihmiskilvillä, nämä argumentit eivät kykene kilpailemaan tunnevaikutusten kanssa, joita Gazasta välittyneet kuvat ja ihmistarinat synnyttivät.
Rosenblatt kiinnittää huomiota myös siihen, että osa länsimaisesta mediasta tarkastelee konfliktia kehyksen kautta, jossa vahvempi osapuoli nähdään automaattisesti epäilyttävämpänä ja heikompi osapuoli uhrina.
Tässä asetelmassa sotilaallisesti vahva Israel näyttäytyy helposti vallankäyttäjänä ja palestiinalaiset kärsivänä osapuolena riippumatta konfliktin syistä tai historiallisesta taustasta.
Rosenblattin analyysi viittaa myös yhteen Israelin viestinnälliseen ongelmaan. Israel on usein kertonut maailmalle, mitä se tekee, mutta huomattavasti harvemmin onnistunut vakuuttavasti selittämään, miksi se tekee niin.
Kansainvälinen yleisö kohtaa uutisissa yksittäisiä ilmaiskuja, sotilasoperaatioita ja taisteluita, mutta ei välttämättä näe niitä osana laajempaa tavoitetta, joka on Hamasin sotilaallisen kyvyn murskaaminen ja lokakuun 7. päivän kaltaisten joukkomurhien estäminen tulevaisuudessa.
Samalla Israelin olisi kyettävä jatkuvasti osoittamaan, millaisia toimia se tekee siviiliuhrien vähentämiseksi ja miksi se katsoo sotilaallisten operaatioiden olevan tästä huolimatta välttämättömiä.
Ellei tätä yhteyttä onnistuta viestimään, yksittäiset kuvat ja tapahtumat alkavat elää omaa elämäänsä irti sodan alkuperäisestä syystä ja tavoitteesta.
Tämä ajatus vastaa hyvin Rosenblattin kuvausta siitä, kuinka Israel epäonnistui synnyttämään kansainväliselle yleisölle riittävästi ymmärrystä ja empatiaa omaa näkökulmaansa kohtaan.
Ongelma korostuu erityisesti tilanteessa, jossa yleisö näkee sotatoimien seuraukset mutta ei niiden asiayhteyttä. Uutisvirrassa näkyy pommitettu rakennus, savuava kortteli tai siviiliuhreja, mutta paljon harvemmin kerrotaan yhtä näkyvästi, mikä sotilaallinen kohde oli iskun kohteena, miten operaatio liittyi Hamasin infrastruktuurin tuhoamiseen tai millä tavoin sen arvioitiin estävän tulevia hyökkäyksiä Israeliin.
Tällöin tapahtuma irtoaa helposti laajemmasta yhteydestään ja jäljelle jää vain kuva tuhosta.
Juuri tästä syystä Israelin olisi Rosenblattin analyysin valossa pitänyt paljon järjestelmällisemmin ja toistuvammin kertoa paitsi mitä se tekee, myös miksi se niin tekee.
Hämäräksi helposti jää millä tavoin kukin operaatio liittyy sodan strategisiin tavoitteisiin ja millaisin keinoin se pyrkii samanaikaisesti vähentämään siviilien kärsimyksiä.
Rosenblatt on oikeassa, mutta samalla on todettava, että Israelin näkökulmaan suhtaudutaan mediassa lähtökohtaisen epäilevästi, vaikka samaan aikaan jokainen Hamasin liikkeellelaskema huhu uutisoidaan kuin se olisi totta.
Rosenblatt toteaa, että sotilaallisen menestyksen korostus tarvitsee tiedotuksessa myös rinnalleen empatiaa siviilien kärsimystä kohtaan samalla kun muistutetaan Hamasin vastuusta tuon kärsimyksen perimmäisenä syynä.
Tarina etenee nopeasti, totuus valkenee hitaasti
Rosenblatt nostaa artikkelissaan esiin Yhdysvaltain entisen Israelin surlähettilään Jack Lew’n tunnistaman käytännön ongelman, joka on vaikeuttanut Israelin viestintää koko sodan ajan. Israelin puolustusvoimat toimivat järjestelmässä, jossa tiedot pyritään tarkistamaan huolellisesti ennen niiden julkistamista.
Tiedustelutietojen varmistaminen, operatiivinen turvallisuus ja sotilassensuurin vaatimukset hidastavat väistämättä tiedonkulkua.
Menettely on tärkeä virheellisten tietojen välttämiseksi, mutta samalla se asettaa Israelin epäedulliseen asemaan sosiaalisen median aikakaudella.
Verkossa ensimmäiset Hamasin väitteet, kuvat ja kertomukset voivat levitä maailmanlaajuisiksi minuuteissa, kun taas Israelin virallisen vastauksen valmistuminen voi kestää tunteja tai jopa pidempään.
Kun tarkistettu tieto lopulta julkaistaan, julkinen mielikuva on usein jo ehtinyt muodostua.
Tämän seurauksena Israel joutuu liian usein reagoimaan muiden rakentamaan narratiiviin sen sijaan, että se itse määrittelisi keskustelun lähtökohdat.
Rosenblattin analyysi antaa ymmärtää, että juuri tässä kohtaavat kaksi toisilleen huonosti sopivaa maailmaa: sotilaallisen päätöksenteon vaatima huolellisuus ja sosiaalisen median vaatima välitön nopeus.
Algoritmien sota
Pilichowski vie analyysin vielä askeleen pidemmälle. Hänen mukaansa Israelin vaikeudet eivät rajoitu perinteiseen mediaan.
Vielä suurempi ongelma löytyy sosiaalisesta mediasta, jossa julkinen keskustelu on siirtynyt algoritmien, näkyvyyden ja tunnereaktioiden hallitsemaan ympäristöön.
Hänen mukaansa Israelia tukevat käyttäjät ovat lokakuun 2023 jälkeen joutuneet seuraamaan turhautuneina, kuinka Israel vastainen sisältö on saanut valtavan ylivoiman TikTokissa, Instagramissa ja muilla suurilla alustoilla.
Pilichowski viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan palestiinalaismielinen sisältö ei ainoastaan ylitä Israelia tukevan sisällön määrää, vaan ero on valtava.
Erään analyysin mukaan Israel myönteisiä tunnisteita sisältäviä julkaisuja oli noin 7,4 miljardia, kun taas palestiinalaismielisiä julkaisuja yli 109 miljardia. Julkaisujen kokonaismäärästä vain noin kuusi prosenttia oli Israel myönteisiä.
Erityisen kiinnostavana Pilichowski pitää ilmiötä, jota hän kutsuu somepommitukseksi.
Israelia tukevat sisällöntuottajat joutuvat usein tilanteisiin, joissa heidän julkaisunsa peittyvät hetkessä satoihin tai tuhansiin vihamielisiin kommentteihin. Hänen mukaansa osa näistä tileistä on botteja tai organisoituja vaikuttamiskampanjoita.
Tarkoituksena ei ole niinkään voittaa keskustelua kuin luoda vaikutelma ylivoimaisesta enemmistöstä. Kun tavallinen käyttäjä avaa kommenttikentän ja näkee loputtomalta näyttävän virran Israel vastaisia viestejä, hänelle syntyy helposti vaikutelma siitä, että koko maailma seisoo samalla puolella.
Todellinen mielipideilmasto voi kuitenkin olla huomattavasti monimutkaisempi kuin sosiaalisen median luoma kuva.
Tunteiden ylivalta
Pilichowski ei kuitenkaan syytä tilanteesta Israelin passiivisuutta. Päinvastoin. Israel on lisännyt huomattavasti panostustaan julkisuusdiplomatiaan.
Monet Israelin tukijat ovat vaatineet jopa erityisen digitaalisen sotahuoneen perustamista, jonka tehtävänä olisi vastata nopeasti kaikkiin Israelin vastaisiin väitteisiin faktojen, tilastojen ja tutkimusten avulla.
Pilichowski ei kuitenkaan usko tämän ratkaisevan ongelmaa. Hänen mukaansa Israel kohtaa kaksi lähes ylitsepääsemätöntä haastetta.
Ensimmäinen on määrällinen. Israelin vastustajia on maailmassa yksinkertaisesti enemmän kuin sen puolustajia. Siksi jokaiseen väitteeseen ei voida vastata, eikä jokaista mediahyökkäystä torjua.
Toinen ja vielä tärkeämpi ongelma liittyy sosiaalisen median luonteeseen. Verkossa eivät useinkaan menesty tarkimmat tai totuudenmukaisimmat viestit. Ne viestit menestyvät, jotka herättävät voimakkaimman tunnereaktion.
Järkyttävä kuva leviää nopeammin kuin tarkistettu tieto.
Moraalinen suuttumus kerää enemmän huomiota kuin historiallinen konteksti.
Juuri tässä Rosenblattin ja Pilichowskin analyysit kohtaavat. Molemmat päätyvät samaan johtopäätökseen: Israelin mediasodan ongelma ei pohjimmiltaan johdu tiedon puutteesta.
Israel kyllä kykenee esittämään turvallisuusargumenttinsa, historialliset perustelunsa ja faktapohjaiset vastauksensa.
Ongelma on siinä, että nykyinen mediaympäristö palkitsee ennen kaikkea tunteita, ei faktoja.
Ihmiset muodostavat käsityksensä yhä useammin kuvien, kertomusten ja moraalisten mielikuvien perusteella. Se, joka onnistuu herättämään enemmän myötätuntoa, vihaa tai moraalista närkästystä, saa usein haltuunsa myös julkisen keskustelun suunnan.
Taistelu mielistä jatkuu
Pilichowski lisää tähän vielä yhden tärkeän huomion. Hänen mukaansa sosiaalisen median näkyvyyttä ei pidä sekoittaa todelliseen vaikutusvaltaan.
Vaikka Israel näyttäisi häviävän verkossa käytävän mielikuvien sodan, todelliset poliittiset päätökset tehdään edelleen hallituksissa, parlamenteissa, diplomaattisissa neuvotteluissa ja viime kädessä taistelukentillä.
Sosiaalisen median kohina voi olla äänekästä, mutta se ei yksin ratkaise historian kulkua.
Rosenblattin ja Pilichowskin yhteinen johtopäätös on kuitenkin vakava. Israelin suurin haaste ei ole sotilaallinen vaan viestinnällinen.
Se ei ole kyennyt estämään sitä, että maailmalla muodostunut mielikuva sodasta poikkeaa ratkaisevasti siitä tavasta, jolla israelilaiset itse konfliktin näkevät.
Niin kauan kuin nykyinen mediaympäristö suosii tunnevaikutusta enemmän kuin asiayhteyttä, kertomuksia enemmän kuin faktoja, Israel voi voittaa taistelukentällä ja silti hävitä taistelun ihmisten sydämistä.
Mitä Israelin olisi tehtävä?
Rosenblatt ja Pilichowski antavat paljon ajattelemisen aihetta. He valottavat hyvin, minkälaisia haasteita Israelin tiedotus kohtaa. Ilmaan jää heitä lukiessa kuitenkin vastaus siihen, mitä Israelin sitten pitäisi tehdä?
Israel on investoinut julkiseen diplomatiaansa ja tiedotukseen vuosina 2025-2026 satoja miljoonia dollareita. Se on paljon, kun ennen lokakuun 7. päivää 2023 luku oli vain 17-26 miljoonaa dollaria.
Israel on tiedostanut, että sillä on vastassaan vihamielinen koneisto, jonka taloudelliset resurssit kansainvälisesti ovat moninkertaiset. Useissa arabimaissakin kielletty muslimiveljeskunnan äänitorvi, qatarilainen Al-Jazeera, on yhtä objektiivinen uutisoidessaan Lähi-idästä kuin Russia Today uutisoidessaan lännestä.
Ilman mittavaa panostusta informaatiosotaa ihmisten mielistä ei voiteta.
Mutta raha ei ratkaise kaikkea.
Osallistuin pian lokakuun 7. päivän tapahtumien jälkeen suljettuun zoom webinaariin, jossa muistaakseni oli toistakymmentä osallistujaa. Keskustelun moderoi Israelin puolustusvoimien tiedotusyksikössä toimiva naisupseeri.
Sen lisäksi, että kuulimme analyysiä Israelin tilanteesta ja sodan tavoitteista hän kysyi osallistujilta palautetta, vinkkejä ja mielipiteitä.
Minä sekä eräs norjalainen osallistuja totesimme, että Israel voisi rohkeammin avata julkisuuteen terroristijärjestö Hamasin julmuuden.
”Ymmärrän hyvin, että Israel ei halua herkutella ruumiskuvilla ja uhrien omaistenkin tähden on oltava hienotunteinen,” totesin. Muistutin kuitenkin Mavi Marmara tapauksesta Välimerellä 2010. Israelin pysäytti tuolloin Gazaan pyrkineen laivueen kusi alusta ja yksi niistä, Mavi Marmara, oli IHH terroristijärjstön alus. Kirjoitin Mavi Marmaran aiheuttamasta kotimaisestakin mediahysteriasta kirjassani Israel – Jumalan silmäterä, maailman silmätikku (Kuva ja Sana, 2017).
Seuraavana aamuna kaikenlaiset huhut olivat jo vallanneet kansainväliset uutistosikot, jotka kirkuivat Israelin tekemiä kauheuksia Välimerellä. Paljon silkkaa moralisoivaa pötyä
Mutta Israel oli itse kuvannut aluksen valtaamisen mereltä käsin ja julkaistut videot osoittivat kiistattomasti, että mistään rauhanomaisesta flotillasta ja aluksesta ei ollut kyse.
Israelin tiedustelu ei odottanut väkivaltaista yhteenottoa aluksilla. Lähinnä joukkojenhallintaan soveltuvin värikuula-asein, ja kevyin käsiasein, varustautuneet Israelin kommandot olivat tuskin laskeutuneet kannelle, kun aluksella olevat terroristit kävivät kannella heidän kimppuunsa väkivaltaisesti puukoin, kirvein, astaloin ja paiskoen tuoleja ja kaikkea käsiin saatua irtainta heidän päällensä. Joitakin sotilaita heitettiin laidan yli alakannelle monen metrin matkan, toisia raahattiin laivan uumeniin pahoinpideltyinä. Myöhemmin kuvamateriaaleista selvisi, että terroristeilla oli ollut käsiaseita.
”Se, että Israel välittömästi laski maailmalle tilanteesta kuvattua materiaalia auttoi suunnattomasti meitä, jotka erilaisilla sosiaalisen- ja muiden medioiden alustoilla puolustimme Israelia. Meillä oli nopeasti käytössämme aineistoa, jolla saattoi osoittaa vastaansanomattomasti mediassa liikkuvat huhut ja otsikot valheiksi.”
IDF:n tiedottajaupseeri kiitti puheenvuoroistamme ja lupasi viedä asiaa eteenpäin.
En tiedä oliko tällä vaikutusta siihen, että joitakin aikoja tämän jälkeen Israel oli koostanut noin 45 minuutin mittaisen videon lokakuun 7. päivän hyökkäyksestä perustuen Hamasin itse kuvaamaan ja julkaisemaan materiaaliin hyökkäyksestä.
Aineistoa ei kuka tahansa päässyt katsomaan, mutta median edustajille, toimittajille ja vastaaville, tarjottiin suurlähetystöissä mahdollisuutta tulla omin silmin näkemään mistä lokakuun 7. päivän terrorihyökkäyksessä todella oli kysymys.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.
LÄHDE: Patmos.fi/blogit/Pasi Turunen 05.09.2026
INFO: Pasi Turunen (TM) on raamatunopettaja, toimittaja ja Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja.