Käsittelen tässä kirjoituksessa tuoretta kirjaa ja sen eksegeettisen tieteen uusimpina tuloksina markkinoituja ja mediassa kovasti kohuttuja väitteitä siitä, että Jumala on inhimillinen idea ja että näin muodoin silläkin on ajallispaikallinen monivaiheinen historiansa. Kyse on Otavan 2025 julkaisemasta teoksesta Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia, kirjoittajinaan teologian tohtori ja tubettaja Ville Mäkipelto, Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti Juha Pakkala ja Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Raimo Hakola.
Teos on, monessakin mielessä, toki lukemisen arvoinen. Aina kannattaa ajatuksella lukea ja pohtia, mitä herroilla tohtoreilla ja dosenteilla on sanottavanaan. Tiedollisasiallisesti tarkastellen tässä populaaristi kirjoitetussa teoksessa kuitenkaan ei, ei sen paremmin Vanhan testamentin kuin Uuden testamentinkaan osalta, ole mitään hämmästyttävää uutta niille, jotka eksegeettisen tutkimuksen eri suuntauksia ja muotilinjauksia ovat vuosikymmenien ajan seuranneet. Tässä mielessä teos on yksi kirja lisää alan laajaan kirjallisuuteen ja sen niin sanottuun liberaaliteologiseen lajiin.
Suomenkielisiä teoksia, joissa esitellään juuri tässä puheena olevassa kirjassa kannatettuja linjauksia, ei kuitenkaan aiemmin juuri ole ilmestynyt, joten siitäkin syystä tämä uusi teos on sinänsä lukemisen arvoinen. Aina on hyvä tutustua siihen, miten ja millaisiin perusteisiin nojaamalla milloin minkäkin suuntauksen edustajat itse haluavat omat tulkintansa ja uskomuksensa julki lanseerata. Tällä tavalla pystyy seuraamaan, missä milloinkin mennään ja mihin suuntaan keskustelua kulloinkin halutaan suunnata ja millaisten maailmankatsomusten ja uskonnollisten vakaumusten hyväksi halutaan vaikuttaa.
Koska kirjan sisältö on, suomenkielisten julkaisuiden kokonaisuuden vinkkelistä katsottuna, niin sanotusti uusi ja radikaali puheenvuoro ja koska se on kirjoitettu populaaristi vetoavaan tyyliin, on valtamedia ottanut kirjan heti lempparikseen ja julkaissut teoksesta raflaavasti otsikoituja juttuja. Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, miten ja millä tyylillä Yle taannoin kirjasta uutisoi ja miten kirja itse Lukijalle- ja Johdanto-osuudessaan ja Lopuksi-osuudessaan omaa missiotaan eli lähetystehtäväänsä avaa. Taustoitan tässä jaksossa ennen kaikkea sitä, millainen aatehistoriallinen ja ideologinen tausta kirjalla vaikuttaa olevan.
Kirjan kirjoittajat itsekin toteavat, että kaikilla inhimillisillä ideoilla ja mielentuotteilla on asenteellissitoutunut ja tarkoitushakuinen lähtökohtajuuristonsa ja historiallinen kehkeytymisensä. Sama koskee tietysti nyt puheena olevaa kirjaa ja sen kirjoittajia itseään. Heidänkin markkinoimillaan ideoilla ja aatteilla on historiansa ja varsin ladatut sisältönsä, jotka ehdollistavat sitä, mitä kirjoittajat suosittelevat hyvänä ja mitä pitävät huonona, torjuttavana ja pahana.
Selkeää ”hyvä vastaan paha” -jaottelua eivät puheena olevan kirjan kirjoittajatkaan kykene ylittämään eivätkä vetäytymään mihinkään ”puolueettomuuteen”. Käsillä olevan kirjan varsinaista eksegeettistä sisältöä käsittelemme Leena Metsämäen kanssa sunnuntaina 13.4.2025 klo 18 Radio Patmoksen taajuuksilla lähetettävässä Ajankohtafoorumi-ohjelmasarjan jaksossa ”Onko Jumalalla kätketty historia?”
Nyt käsillä oleva Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan kirja on tyyliltään ja PR-lanseeraukseltaan jatkoa vuonna 2023 Otavan julkaisemana ilmestyneelle Mäkipellon ja teologian maisteri Paavo Huotarin teokselle Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia, jonka aiheena oli Raamatun tekstikritiikin käsittely. Käsittelin kyseistä kirjaa 25.4.2023 päivätyssä Patmos-blogissani ”Raamatun alkutekstiä ei ole vaietusti sensuroitu”, jossa viittasin useisiin siihen mennessä ilmestyneisiin asiallisen kriittisiin kirja-arvioartikkeleihin. Itse totesin blogissani muun muassa seuraavasti:
”Sensuroitu-kirjan kirjoittajat tuovat varsin selkeästi esiin sen, mistä heidän sekä henkilökohtaiset että koulukunnallisakateemiset esiymmärrykselliset sitoumuksensa ja motiivinsa kumpuavat. Kuten kaikkien kirjojen kohdalla, nämä kirjoittajien itsensä ilmoittamat sitoumukset ja motiivit on toki hyvä pitää mielessä kirjan ajatuksenjuoksua ja johtopäätösten oikeellisuutta ja pätevyyttä arvioitaessa”.
Päätin tuolloisen blogini seuraavaan lauseeseen, jonka sisällön toivat esiin myös muut Sensuroitu-kirjaa kriittisesti arvioineet: ”Historiallinen tosiasia on, että Raamatun alkutekstiä ei ole vaietusti sensuroitu”. Ei siis ole olemassa mitään Raamatun tekstin muutosten vaiettua historiaa.
Tätä uutta Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan kirjaa on sitäkin jo ehditty analysoida erittäin oikeutetun kriittisesti. Siinä missä aiempi kirja puhui otsikossaan jostain ”vaietusta” historiasta, puhuu uusi kirja samaan tyyliin otsikossaan jostain ”kätketystä” historiasta. Mitään tällaista vaiettua tai kätkettyä historiaa ei tietenkään aikuistenoikeasti ole ollut eikä ole olemassa.
Uusi kirja kannattaa lukea ja toki ja ilman muuta kannattaa lukea ajatuksella myös niitä kriittisiä ja vertaisarvioidulla pätevyydellä varustettuja kirja-arvioita, joita kyseisestä kirjasta on jo julkaistu. Kehotan ehdottomasti lukemaan ja paneutumaan perusteellisesti Uuden testamentin eksegeetti ja teologian maisteri Janne Saarelan Tekstikritiikkitiistai-blogisivuilla 4.4.2025 julkaistuun laajaan analyysiartikkeliin ”Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia – Kritiikki”.
Saarela keskittyy kritiikissään Mäkipellon ja kumppaneiden kirjan avainosiin, jotka käsittelevät Uutta testamenttia ja kristologiaa ja ennen kaikkea väitettä siitä, että pelkästä ihmisestä eli Nasaretin Jeesuksesta tuli, puhtaasti inhimillisten säätelyiden seurauksena, vähitellen jumalallinen Jumalan Poika. Saarelan analyysi ja vasta-argumentointi on ajankohtaisen asiantuntevaa akateemisesti ja murskaavan terävää. Jos luet Mäkipeltoa, Pakkalaa ja Hakolaa, lue myös Saarelaa. Vasta tällaisen kattavan lukemisen pohjalta sinulla on joltistakin pohjaa ottaa älyllisen eksegeettisesti kantaa siihen, kuinka historiallisesti ja tieteellisesti velvoittavia Mäkipellon ja kumppanien näkemykset ja uskomukset ovat, tai eivät lainkaan ole.
Yhtä ehdottomasti lue myös teologian tohtori Emil Antonin Katolista hapatusta -sivustolla 7.4.2025 julkaisema ”Jumalan synty: viatonta ja vakavasti otettavaa uskontohistoriaa?” -kirja-arvioartikkeli. Anton tarkastelee kirjaa dogmatiikan ja dogmihistorian tuntijan näkökulmasta. Hän toteaa erittäin osuvasti muun muassa seuraavasti:
”Itse lähestyn taas opusta enemmän dogmaatikkona. Eniten minua häiritsi jälleen kirjan muka-neutraalius, jota kuitenkin rikottiin jatkuvasti radikaaleilla kannanotoilla. Olisitte rehellisiä ja tekisitte joko puhdasta uskontohistoriaa tai avointa propagandaa…Teos on alusta loppuun niin tendenssimäinen ja käytäntöön soveltava, että voimme käsitellä sitä uskonnonhistorian sijaan homileettis-dogmaattisena pamflettina (eli saarnana, jossa opetetaan tietynlaista oppia). Johtotähtenä tuntuu olevan jälleen Mäkipellon jossain määrin traumaattinen suhde helluntailaiseen taustayhteisöönsä. (Kirjan lopussa kerrotaankin todistustarina ’Venlasta’, joka jätti taakseen demoneilla ja helveteillä pelotelleen helluntaiyhteisön.) Maailmankatsomuksellisella tasolla kirja on – kirjoittajien käyttämää kieltä ja katsomusta käänteisesti mukaillen – tieteellisyyden ja tutkimuksellisuuden neutraaliuden kaapuun puettua liberaalia naturalismia, agnostisismia tai korkeintaan deismiä”.
Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan uuden kirjan Vanhaan testamenttiin liittyvän osan keskeistä tematiikkaa on teoretisointi Jahve-jumalaan ja hänen Asera-vaimoonsa, jumalattareen, liittyen. Tätä aihepiiriä, joka on siis sinänsä vanhaa eikä mitään uutta eikä ihmeellistä, käsittelee osuvasti eksegetiikan dosentti Timo Eskola jo kymmenen vuotta sitten 14.5.2015 päivätyssä Dosentin kammiosta -blogiartikkelissaan ”Oliko Israelin Jumala naimisissa? Kuntillet cAjrudin piirtokirjoitus ja kysymys ’aserasta’”, jossa Eskola osoittaa selkeästi, että arkeologisessa aineistossa esiintyvän asera-sanan tulkitseminen muitta mutkitta erisnimeksi ja Jahven puolisoksi ei ole mitenkään itsestään selvän oikeutettua. Palaan tarkemmin näihin teemoihin Leena Metsämäen kanssa sunnuntaina 13.4. Ajankohtafoorumin jaksossa Radio Patmoksen taajuuksilla.
Kuten todettu, valtamedia on ottanut uuden kirjan lempparikseen ja julkaissut raflaavia otsikoita, kuten esimerkiksi Mikko Pesosen 5.4.2025 päivätyn Yle-artikkelin ” Kirja: Jumala syntyi 2 600 vuotta sitten, virkamiestyönä ja voimapolitiikan seurauksena”, jonka ingressin mukaan ”Ihmiskunnan historiassa on enimmäkseen uskottu moniin jumaliin. Uusi kirja esittää teorian siitä, miksi pienessä provinssikaupungissa lähdettiin kulkemaan tietä, joka johti yksijumalaisuuteen”. Artikkeli alkaa seuraavasti:
”Jos Jumalalle pitäisi määrittää syntymävuosi, se voisi olla 587 ennen ajanlaskun alkua. Jumala olisi siis nyt 2612 vuotta vanha. Voi tuntua yllättävältä, jopa herjaavalta, väittää, että Jumala on joskus syntynyt. Jumalahan on uskovaisille kaikkivaltias ja ikuinen. Ei Jumalalla ole ikää. Uuden kirjan mukaan on kuitenkin tieteellisesti perusteltuja syitä väittää, että Jumala on joskus syntynyt ja jopa niin, että sen syntymäaika voidaan määrittää suhteellisen tarkasti. – Jumala on inhimillinen idea, siinä missä vaikkapa kansallisuusaate. Emme ota kantaa siihen, onko Jumala olemassa vai ei. Lähdemme historiantutkijoina perkaamaan sitä, mitä Jumala-konsepti on syönyt, sanoo teologian tohtori Ville Mäkipelto. Hän on kirjoittanut yhdessä Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan kanssa kirjan Jumalan synty. Isän ja pojan kätketty historia. Se jatkaa Mäkipellon edellisen, palkitun Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia -teoksen ideaa: molemmissa kerrotaan kansantajuisesti, uusimpaan tutkimustietoon nojaten, kristinuskon perusasioiden syntyhistoria”.
Artikkeli jatkaa selostamalla vuonna 587 eKr. tapahtunutta Juudan pääkaupungin Jerusalemin ja sen temppelin tuhoa, jonka panivat toimeen Babylonian suurvallan sotavoimat, jotka veivät myös Jerusalemin eliitin ja osan kansasta pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Juudan kuningaskunta lakkasi olemasta tähän täystuhoon, joka aiheutti samalla myös uskonnollishenkisen katastrofin ja uudelleenarvioinnin tarpeen. Tästä uusi kirja esittää, Ylen artikkelin mukaan, seuraavaa:
”Mullistus oli niin täydellinen, että se johti kirjan kirjoittajien teorian mukaan myös jumalan kuolemaan. Jahveksi kutsuttua ylijumalaa oli palvottu temppelissä, jota ei enää ollut. Myös temppelissä mahdollisesti ollut Jahven patsas oli tuhottu. Tuhosta selviytyneiden täytyi miettiä uudestaan suhteensa jumalaan. Keskeiseen asemaan nousivat nyt kirjurit, harmaat eminenssit, jotka säilyttivät henkensä asemansa vuoksi. – Etulinjan poliitikkojen takana on aina virkamiehiä, jotka osaavat hallinnon ja tuntevat lakipykälät. Kirjurit olivat muinaisessa Lähi-idässä näitä virkamiehiä, ja he alkoivat kehittää uutta tulkintaa jumalasta, Ville Mäkipelto selittää. Pienessä Lähi-idän provinssikaupungissa alkoi muutosprosessi, jonka lopputulos vaikuttaa yhä suoraan puolen maapallon väestön elämään. Uusi uskonto poikkesi kaikista muista aikansa uskonnoista”.
Artikkelissa todetaan näinkin:
”Ihmiskunnan historiassa on enimmäkseen uskottu moniin jumaliin. Ville Mäkipelto muistuttaa, että tuhansien vuosien ajan niin Kreikassa, Roomassa, Mesopotamiassa, Egyptissä kuin idän uskonnoissakin on ollut useita jumalia. Aivan samantyyppinen monijumalainen maailma vallitsi myös nykyisen Israelin alueella ennen Jerusalemin tuhoa. Oli pääjumala, ensin nimeltään El, sittemmin Jahve. Sillä oli puoliso Asera sekä haastaja Baal, johon liitettiin myöhemmin pahoja ominaisuuksia. Kaikilla jumalilla oli inhimillisiä piirteitä: ne pitivät juhlimisesta, juonittelivat ja muistuttivat myös fyysisiltä ominaisuuksiltaan ihmisiä”.
Artikkelin nojalla on aihetta seuraaviin kommentteihin. Kirjan kirjoittajien esittämä ”emme ota kantaa” -väite on täysin asiaton ja virheellinen. Kirjoittajat ottavat rajusti, asenteellisesti, uskonnollismaailmankatsomuksellisesti ja tieteenfilosofisesti kantaa, kuten Emil Anton arviossaan aivan oikein tuo esiin, ja ottavat kantaa käytännössä ateistisen naturalismin puolesta, varsinkin kristinuskon Jumalan olemassaoloa vastaan.
Jos kirjan väitteet pitävät historiallisesti ja tieteellisesti paikkansa, kuten kirjoittajat varsin itsevarmasti suoraan sanovat ja väittävät, kristinuskon Jumala ei voi olla todellinen. Ja juuri tässäpä ollaankin kirjan tematiikan ja kirjan kirjoittajien tarkoitushakuisten tendenssien ja sitoumusten ja näiden saaman lämpimän mediajulkisuuden, varsinkin jälleen pääsiäistä edeltävän mediajulkisuuden, syvimpien syntyjen äärellä.
Kirja nojaa väitetysti uusimpaan tutkimustietoon. Tähän on kuitenkin selkeästi todettava, ihan jo kuluttajansuojankin näkökulmasta, että ei nojaa. Kirja väitteineen nojaa tietyn minimalistisen arkeologisen ja historialliskriittisen koulukunnan melko hypoteettisiin uskomuksiin ja käsityksiin Vanhan testamentin tekstien erittäin myöhäisestä syntyajoituksesta. Kaikki nämä oletukset ja uskomukset, jotka kirjan tekijät ottavat annettuina ja jotka ovat kirjan väitteiden perustuksena, ovat poleemisia uskomuksia ja asenteellisia sitoumuksia.
Kirjassa esitetään erittäin kiistanalaisia tulkinnallisia uskomuksia ja hypoteeseja, ei mitään puolueettomia uusia tutkimustuloksia. Tällaisiin hyvin kiistanalaisiin ja täysin todistamattomiin oletuksiin lukeutuu ajatus siitä, että Jerusalemin temppelissä olisi ”mahdollisesti” ollut ”Jahven patsas” ja että Israelin Jahvella olisi ollut virallisesti Asera-puoliso.
Kirja on, kuten Emil Anton oikein toteaa, ohjelmallista julistusta ja opastusta siihen, miten kirjassa käsitellyistä teemoista tulisi ajatella ja olettaa, kirjan kirjoittajien maailmankatsomuksen mukaisesti, joka maailmankatsomus esitetään velvoittavana vaateena ”tieteellisen tutkimuksen” mukaneutraaliin itseohjautuvuuteen ja sen pyyteettömään velvoittavuuteen vetoamalla.
Silmiinpistävää on se vahva Dan Brown -tyyppinen ja salaliittoteoriaselitystyylinen tulokulma, jolla kirjan teesejä valtamediassa markkinoidaan. Eikö tämän tyylisten selitysten tarjoilun pitänyt olla kiellettyä ja paheksuttavaa? Eihän ole olemassa mitään lukumääräisesti pieniä eliittiryhmiä, jotka jotakin mullistavaa tarkoitushakuisesti suunnittelevat. Eikö kaikkien sivistyneiden ja vakavasti otettavien ihmisten tullut olla tästä aivan vankkumatta yhtä mieltä?
On siis varsin hämmästyttävää kuulla tutkijakirjoittajien esittävän ja valtamedian tosissaan peesaavan, että keskeiseen asemaan nousivat kirjurit, harmaat eminenssit, jotka alkoivat kehittää uutta tulkintaa jumalasta. Eli siis nyt saakin ihan tosissaan puhua joistain harmaista eminensseistä ja pienestä eliittijoukosta, joka tarkoitushakuisen päämäärätietietoisesti ”alkoi kehittää” uutta jumalatulkinta eli käytännössä uutta uskontoa. Tällainen salaliittoteoriaselityskö lukeutuu niihin tieteen uusimpiin tuloksiin, joita kirja on tuovinaan esiin?
Toisaalta tällainen salaliittoteoriaselityksellisyys historian suurien käänteiden tieteelliseksi selitykseksi tarkoitettuna ei akateemisen modernin eksegetiikan piirissä ole mitenkään uusi ilmiö. Kannattaa muistaa sekin, että käytännössä salaliittoteoreettisen avainselityksen tarjoili vuoden 1805 väitöskirjassaan saksalainen Vanhan testamentin eksegeetti Wilhelm DeWette selittäessään Toisen Kuningasten kirjan luvun 22 jakeiden 8–16 perusteella, että ylipappi Hilkian temppelistä löytämä lain kirja olisi ollut Viides Mooseksen kirja eli Deuteronomium, joka sitten olisi toiminut kuningas Joosian aikana 600-luvulla eKr. toteutetun uskonnollisen reformin aatteellisena perustuksena.
Salaliittoteoreettisen tästä teoriasta, josta tuli historialliskriittisen Vanhan testamentin eksegetiikan Mooseksen kirjojen syntyyn liittyvän lähdeteoreettisen spekuloinnin kivijalka, tekee se, että Deuteronomiumin selitetään myös itse asiassa syntyneen niiden uskonnollisten eliittipiirien omassa keskuudessa, jotka kirjan olivat löytävinään. Tämän tulkinnan mukaan Viides Mooseksen kirja ei tietenkään oikeasti ole minkään Mooseksen laatima eikä mitään Jumalan erityistä ilmoitusta lainkaan, vaan Joosian aikaisen uskonnollisen deuteronomistisen eliitin luomus, joka sitten mukavanhurskaasti projisoitiin epähistorialliseen arvovaltaiseen muinaiseen menneisyyteen ja fiktiiviseen Mooses-lainlaatijaan. Samankaltainen prosessi väitetysti toistui pakkosiirtolaisuuden jälkeisissä uusissa oloissa ja vieläpä Persian valtakunnan esivallan avittamana.
Eli ensin noteerataan jokin raamatunkohta historiallisena todellisuutena, sitten väitetään silloin kehitellyn jonkun mukahistoriallisen uskonnollisen tarinan, jonka mukaiseksi sitten kaikki raamatulliseksi päätynyt kirjallinen aineisto harmonisoitiin siten, että pahaa aavistamaton nykylukija luulee lukevansa historiallista ja yhtenäistä kertomusta. Mutta onneksi nämä muinaiset salaliittolaiset kuitenkin jättivät täysin harmonisoituun tekstimassaansa joitakin avainsaumakohtia, joiden nojalla tämän päivän pyyteettömän vilpittömät ja uskonnollisesti täysin neutraalit ja mihinkään sitoutumattomat tutkijat kykenevät sankarillisen rohkeasti ja vaativan salapoliisityön seurauksena paljastamaan muinaisen salaliiton ääriviivat ja valaisemaan nykylukijoita, että täysin harmonisoitu ja ohjelmallisen toimitettu teksti ei olekaan täysin harmonisoitu eikä saumattomasti toimitettu.
Muinaisille toimittajille oli siis samanaikaisesti erittäin tärkeää harmonisoida keskenään alkujaan täysin erillinen tekstiaineisto ja erilaiset jumalat, mutta samanaikaisesti he, nykyisten kriittisten tutkijoiden onneksi, eivät välittäneet lopputulokseensa jääneistä selkeistä ristiriitaisuuksista ja epäharmonisista kohdista. No, uskokoon tämän, ken haluaa. Ainakin puheena olevan kirjan tutkijakirjoittajat markkinoivat tosissaan tällaista. Kuten he markkinoivat sitäkin vanhaa uskomusta, että monoteismi, yksijumalaisuus, on kehittynyt monolatrian eli yhden jumalan palvonnan välivaiheen kautta polyteismistä eli monijumalaisuudesta.
Samaan tyyliin kirjoittajat puhuvat myös useista erilaisista kristinuskoista ja kristinuskon sisäisestä ristiriitaisuudesta. Ainakin Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan -kirjani lukeneet tietävät perustellusti varsin toisin.
Erikoiselta vaikuttaa myös se, että tämäkin uusi kirja kuten Mäkipellon ja Huotarin aiempi kirja on poliittisideologisesti varsin kantaa ottava.
Tässä uudessa, aiemman kirjan tapaan, lähdetään liikkeelle, kuinkas muuten, Yhdysvaltojen sisäpolitiikan tämänhetkisistä polemiikeista ja Suomen eduskunnassa viime aikoina käydystä aborttikeskustelusta ja, kuten lainattu Ylen artikkeli osoittaa, rinnastetaan turmiollinen monoteistinen Jumala-käsitys ja kansallismielisyyden kannattaminen. Tämä on selvää poliittista puhetta ja kannanottamista tämän päivän asetelmiin.
Trumpismi-peikon vastustamisen ohella eksegeettikolmikkomme liputtaa vahvasti poliittisesti korrektin seksuaalipolitiikan puolesta. Kuten Janne Villan 2.4.2025 Sana-lehdessä julkaistussa artikkelissa ”Ihminen on heijastanut jumalakuviinsa paljon itsestään kautta historian” todetaan, ”Eksegeettikolmikko Juha Pakkala–Raimo Hakola–Ville Mäkipelto kaipaa maskuliiniseksi miellettyyn kristilliseen traditioon lisää feminiinisiä piirteitä”, ja nimetään mainittu kolmikko äijäfeministiteologeiksi.
Ilmeisesti on niin, että tieteen vakavasti otettavat ja oikeasti vertaisarvioidut historialliset tulokset edellyttävät nykyään eksegetiikassakin jonkinlaista seksuaalieksegeettistä tulokulmaa ja normatiivisuutta sekä jumalatarfeminiinisen pakanuuden arvostamista kaiken hyvänä alkulähtökohtana ja pahan toksismaskuliinisen patriarkaalisen monoteismin vastakohtana ja ilmeisesti myös suotavasti höystettynä omakohtaisen seksuaalipatologiahistorian psykologisterapeuttisella käsittelyllä.
Pitkälle näyttää niin sanottu uusin tutkimustieto pyyteettömän puolueettomat eksegeetit johdattaneen.
LÄHDE: Patmos-blogit/Juha Ahvio 11.04.2025
INFO: Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.