Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus ja tyhjä hauta ovat historiallisia tosiasioita
Pääsiäisen sanoman ja evankeliumin ydinsisältöön lukeutuvat Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus ja sen seuraus, tyhjä hauta sekä se, että nämä molemmat ovat historiallisia tosiasioita. Pääsiäisaamun voittoisaa ylösnousemusta ja tyhjän haudan todellisuutta edeltää Jeesuksen kärsimyksen huipentuminen pitkänperjantain ristinkärsimykseen, joka oli hyvittävän sovituskuoleman luonteinen. Me todellakin tiedämme näistä asioista, koska Pyhän Raamattumme evankeliumit ovat, kaikesta radikaalin historialliskriittisestä liberaaliteologisesta kiivailusta huolimatta, historiallisesti luotettavia.
Kuten osoittaa esimerkiksi professori Brant Pitre teoksessaan The Case for Jesus: The Biblical and Historical Evidence for Christ (Image, 2016), usko evankeliumien historialliseen luotettavuuteen on tiedollisesti oikeutetumpaa kuin oletus niiden epähistoriallisuudesta. Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla vaikuttaneiden niin kutsuttujen apostolisten isien teksteissä, joihin lukeutuvat Ensimmäinen ja Toinen Kleemensin kirje, Ignatioksen kirjeet, Apostolien opetus, Barnabaan kirje ja Hermaan paimen, tavataan viittauksia Jeesuksen puheisiin sellaisen Jeesus-perimätiedon muodossa, joka ei ole peräisin Uuden testamentin evankeliumilainauksista ja joka ajallisesti edeltää evankeliumien valmistumista. Näitä perimätiedon muotoja voidaan siis verrata ja tällöin havaitaan, että Jeesus-perimätieto on ollut varsin yhtenäistä ja luotettavasti suullisesti eteenpäin välitettyä.
Toisaalta niin kutsuttu apokryfinen perinne, jota edustaa esimerkiksi Tuomaan evankeliumi, on mitä ilmeisimmin nuorempaa kuin kanonisten evankeliumien edustama perinne. Apokryfinen gnostilaisvaikutteinen perinne on tuntenut kanoniset evankeliumit niiden lopullisessa muodossaan ja on tulkinnut tätä perinnettä omien erityiskorostustensa mukaiseen suuntaan. Tämäkin asiaintila osaltaan vahvistaa kanonisten evankeliumien historiallista luotettavuutta.
Pidä myös mielessä, että kanoniset evankeliumit perustuvat vahvasti silminnäkijätodistukseen, ankaran kiivaasta ja kärkkäästä liberaalieksegeettisestä vastaan väittämisestä huolimatta, ja että evankeliumikoodeksit eivät alun alkaenkaan ole olleet nimettömiä, vaan kaikki tunnetut koodeksit on alusta alkaen nimetty juuri niiden apostolisten kirjoittajien nimillä, jotka Raamattumme evankeliumien otsikoissa ovat. Evankeliumikirjoilla on apostolinen ja tämän myötä todelliseen ja historialliseen Jeesukseen perustuva laatutakuu.
Evankeliumit ovat syntyneet varsin varhain, kaikki ennen vuotta 70 jKr., koska niissä kaikissa on esillä tilanne, joka vallitsi ennen Jerusalemin ja sen temppelin tuhoutumista vuosien 66–70 jKr. juutalaissodan huipentumana ja jossa temppelin tuhoon viitataan ennakoivana profeetallisena ennustuksena, ei jo toteutuneen jälkijättöisenä eikä takautuvana toteamuksena. Kanoniset evankeliumit ovat siten sisällöltään luotettavaa historiaa. Ensisijaisesti juuri Uuden testamentin evankeliumit ovat se historiallinen lähde, joka todistaa luotettavasti sekä Jeesuksen kärsimyksestä että sovitustyöstä ja Jeesuksen ylösnousemuksesta.
Ihmiseksi inkarnoituneen Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen, niin kutsuttua alennuksen tilaa luonnehtii ennen kaikkea kärsimys. Kristus oli alennuksen tilassaan ja edustuksellisena armonliiton Välimiehenä Jesajan kirjan luvun 53 profetoima Herran kärsivä ja kuuliainen palvelija. Kristus kärsi ja oli kuuliainen koko maanpäällisen vaelluksensa ajan. Jumalinhimillisenä persoonana Kristus ei langennut kiusauksiin eikä murtunut kärsimyksissään, mutta siitä huolimatta Hän koki ja kesti kiusaukset aidosti, inhimillisen kokemuksellisesti. Hänen kiusauksensa ja kärsimyksensä huipentuivat Hänen elämänsä lopun suureen kärsimykseen, passio magna, ristinkuolemassa täyttyneeseen kärsimykseen.
Koska Kristus kärsi syntisen ihmisen puolesta, sijasta ja edustajana, Hän kärsi koko ihmisenä, sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Koska ihmiselle langetettu rangaistus syntiinlankeemuksesta eli perisynnistä ja tekosynneistä koskettaa yhtä hyvin ihmisen sielua kuin ruumista, kärsi myös Kristus Välimiehenä inhimillisessä sielussaan ja ruumiissaan. Kristus kärsi sijaishyvityksellisesti, syntisten ihmisten sijasta ja puolesta ja hyväksi, heidän edustajanaan, armonliiton Välimiehenä.
Hänen kärsimyksensä olivat ainutlaatuisia, koska Hänen persoonansa oli ja on ainutlaatuinen. Hän kärsi kiusaukset ja Hän kärsi ja kuoli kokonaisvaltaisen intensiivisesti, kärsimyksensä laadun kannalta tarkasteltuna. Kristus kantoi ja sovitti syntiin kohdistuvan Jumalan oikeudenmukaisen äärettömän vihan, ja koki inhimillisessä tietoisuudessaan sen, mitä on ero Jumalasta. Hänen sovituskuolemansa oli luonteeltaan juridinen, oikeudenmukaisen ja vanhurskaan lain vaatimusten mukainen. Hänet haudattiin osoituksena siitä, että Hän oli todella kuollut.
Jeesuksen Kristuksen alennuksen ja korotuksen tilojen ja niiden jäsentämän pelastushistorian ymmärtämisen kannalta on oleellista käsittää, että Kristuksen täydellisesti suoritetulla sijaishyvityksellisellä ristikärsimyksellä on myös vahva Christus victor -ulottuvuus. Kristus on jumalattomuutta, syntiä ja kuolemaa edustavien kuolemanvaltojen Voittaja ja Murskaaja, kuten ilmoittavat Kolossalaiskirjeen luvun 2 jakeet 14–15:
”Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun”.
Kristuksen alennuksen tilan huipentuma, nöyrän kuuliainen ristinkärsimys ja -kuolema, on samalla myös inkarnoituneen Jumalan Pojan strategisesti ratkaiseva voitto, joka mursi saatanallisten turmiovaltojen otteen ihmiskunnasta ja luomakunnasta. Kristus voitti sekä Luojana että Lunastajana, luomisen ja lunastuksen Välimiehenä. Voitto langenneesta enkelimaailmasta perustuu ristiin.
Saatana joukkoineen on jo laillisesti voitettu ja hänen voimansa on ”poljettu rikki”, Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvun 3 jakeen 15 profetoiman ”vaimon” eli Neitsyt Marian ”siemenen” eli Messiaan, Kristuksen Jeesuksen, rikki polkemana. Saatana on tässä mielessä sidottu, vaikka hän toki edelleen toimii ja on aktiivinen, viivytystaistelua käyden, kuitenkin enää vain entistäkin rajatummin mahdollisuuksin. Hänen lopullinen tappionsa on varma, koska Kristus on Voittaja, joka tulee vetämään armonvaltakuntaansa, kuten Johanneksen evankeliumin luvun 12 jae 31 ilmoittaa, kaikki kansakunnat eli pelastamaan valittunsa kaikkialta, ja riistämään paholaiselta hänen vankinsa.
Koska Kristus on myös ontologinen eli Jumalan ja Hänen luomansa hyvän luomakunnan Välittäjä, jossa koko luomakunta pysyy koossa, Kolossalaiskirjeen luvun 1 jakeiden 14–20 mukaisesti, Hänen voittoisa työnsä kirkastaa Jumalan kunniaa kaikille luoduille. Sekä inkarnaatio että ristintyö kirkastavat kolmiyhteisen Jumalan suvereenia suuruutta. Inkarnaatio ja ristintyö ovat Jumalan itseilmoitusta ominaisuuksistaan. Inkarnaatio ja ristintyö ovat koko luomakunnan historian keskuksia.
Kristuksen inkarnaatiosta, voittoisasta ristintyöstä ja ylösnousemuksesta sekä taivaaseenastumisesta on koitunut, erityisten pelastuksellisten hyötyjen ohella, myös yleistä hyötyä jokaiselle ihmiselle. Luotujen intiimi yhteys Jumalaansa, Luojaansa, syveni ja vahvistui entisestään. Jumala vahvisti yleisen ihmisyyden, ihmisolemuksen, sekä persoonallisen yksilöllisyyden perustavan arvon ja merkityksen.
Ristintyö vaikuttaa osaltaan koko luomakunnan eheytymiseen, kuten Roomalaiskirjeen luvun 8 jakeet 19–23 ilmoittavat. Inkarnaatio ja ristintyö osoittavat, että Jumala on konkreettisesti puuttunut kärsimyksen ongelmaan. Ristintyön seuraukset johtavat kattavasti Uusiin taivaisiin ja maahan. Koko luomakunta muuttuu ja uudistuu, ristintyön nojalla. Myös paha joutuu palvelemaan hyvää, kuten selviää Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvun 50 jakeesta 20 ja Roomalaiskirjeen luvun 8 jakeesta 28. Myös ne, jotka kieltävät Kristuksen, Hän on kaikkivaltiaana hankkinut, kuten ”ostaa” verbi tarkoittaa Toisen Pietarin kirjeen luvun 2 jakeessa 1, toimittamaan kunniansa lopullista kirkastumista. Ylösnousemuksellaan Kristus lunasti kuolemallaan ansaitsemansa voiton kuolemasta.
Kristuksen ylösnousemus on koko kolminaisuuden aikaansaannos: Isän, joka hyväksyi hyvityksen, Pojan, joka osoitti itsensä Pojaksi, ja Pyhän Hengen, joka on Kristuksen Henki. Kristuksen kuolema murskasi synnin ja kuoleman ja Hänen ylösnousemuksensa palautti vanhurskauden ja elämän. Kristus kärsi saman kuoleman kuin mikä on ihmisten osana ja Hän saavutti kuolemattomuuden siinä samassa todellisessa inhimillisyydessä, jonka inkarnaatiossa oli omaksunut.
Kristus on voittanut kuoleman, kuten apostoli Paavali korostaa Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 15 jakeissa 16–17 ja 54–57. Sama ruumis, mikä haudattiin, nousi ylös kirkastettuna. Kyse on Kristuksen inhimillisestä luonnosta kirkastettuna ja korotettuna mutta silti identiteetiltään samana ja aidon ylösnousemusruumiillisena. Kristuksen ylösnousemus on historiallinen tosiasia.
Niin sanottu historiallinen Jeesus, Nasaretin puuseppä, ja ylösnoussut Vapahtaja ovat yksi ja sama jumalinhimillinen persoona. Ylösnousemuksen sisältö, merkitys ja historiallinen tosiasiallisuus ovat erottamattomia. Kristinuskon sisältö, evankeliumi, tiivistyy tähän, Paavalin Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 15 jakeiden 1–8 esittämällä tavalla. Lunastushinta on maksettu ja edustukselliset liiton ehdot on täytetty. Kristuksen ylösnousemus osoittaa Kristuksen omien lopulliseen eskatologiseen ylösnousemustilaan ja on perusta heidän vanhurskauttamiselleen, uudestisyntymiselleen ja pyhitykselleen. Kristuksen ylösnousemus on julkinen todistus ja osoitus Kristuksen universaalisesta herruudesta.
Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen teologinen merkitys, joka on nyt pääsiäisen sanoman ytimessä ja jonka avaamiseksi evankeliumit on laadittu, on luettavissa apostoli Paavalin Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 15 jakeista 12–19. Kristus on voittanut kuoleman, uskovat on jo hengellisesti herätetty uuteen elämään ja heidän, viimeisenä päivänä tapahtuva ja Jeesuksen toisen tulemuksen yhteyteen liittyvä, ruumiillinen ylösnousemuksensa on varmuudella taattu.
Historiallinen tosiasia on, että Jeesuksen hauta oli ensimmäisenä pääsiäisaamuna todella tyhjä, kuten evankeliumit väittävät. Jeesus ristiinnaulittiin ja kuoli. Ulkoraamatulliset lähteet todistavat tästä ja silloinen julmantehokas roomalainen teloitusrutiini piti huolen siitä, että ristiinnaulitut todellakin menettivät henkensä. Jeesuksen kuolemanjälkeiset ilmestymiskertomukset osoittavat haudan olleen tyhjä juuri siksi, että hän oli noussut ruumiillisesti kuolleista. Kun varhaisimmat kristilliset uskontunnustuslauseet tunnustavat uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen, sisältyy tähän, erikseen lausumattakin, usko Jeesuksen ruumiillisen kuoleman, hautaamisen, ruumiillisen ylösnousemuksen ja tyhjän haudan historiallisiin todellisuuksiin.
Ilmestymiskertomukset eivät voi olla myöhäsyntyisiä alkuseurakunnallisia legendanomaisen myytin kaltaisia hurskaita luomuksia, koska Paavali lainaa noin vuosina 53–54 jKr. Efesosta Korinttoon kirjoittamansa Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 15 jakeissa 3–5 puolivirallisen luonteista kristillistä uskontunnustusta. Tällainen tunnustus on siis kehkeytynyt muodolliseksi tunnustukseksi jo huomattavasti ennen, kuin Paavali laati kirjeensä, johon puolestaan sisältyy varhaisin kirjallinen todistus ylösnousemusilmestymisistä. Varsinkin jakeessa 5 uskontunnustuksen Pietarista käyttämä arameankielinen Keefas-nimi osoittaa, että tunnustus on varsin varhainen ja että itse ylösnousemuksen välittömän tapahtuma-alueen kristillisissä piireissä oli siten jo varhain uskottavaa todistaa siitä, että Kristus on ylösnoustuaan ilmestynyt oppilailleen.
On syytä painottaa sitä, että Paavalin lainaama uskontunnustussanamuoto on todellakin aivan välittömästi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen aikaan palautuva eli välittömästi itse tapahtumien yhteydessä muodostunut. Tämäkin seikka osoittaa, että hieman myöhemmin kirjallisen muotonsa saaneet evankeliumit toistavat historiallisesti luotettavaa varhaiskristillistä perinnettä tyhjästä haudasta ja Kristuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta.
Jos väite tyhjästä haudasta oli epähistoriallinen, miksei itse ylösnousemisen tapahtumista kuvata evankeliumeissa, kuten tällöin odottaisi menetellyn, tuolloin käytössä olleen uskonnollisen kirjallisen kuvailutavan mukaisesti? Markuksen evankeliumin loppu luvussa 16 todistaa tyhjästä haudasta ja ylösnousemuksesta esittämällä ylösnousemuksen ensimmäisiksi todentajiksi hämmentyneen ja pelokkaan naisjoukon. Mikäli kyseinen todellisuus ja kertomus olisivat olleet keksittyjä, olisi tällaiseen muotoon puettu todistuskertomus ollut mitä epäuskottavin sellaisena aikana, jolloin naisen todistukselle ei juuri annettu sitovaa merkitystä.
Erityisen merkille pantavaa on pitää mielessä, että juutalaisilla uskonnollisilla viranomaisilla oli vakaa pyrkimys tukahduttaa liikkeelle lähtenyt usko Jeesuksen ylösnousemukseen heti alkuunsa ja he tekivät kaikkensa tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Paras ja tehokkain tapa, jonka toteuttamiseen viranomaisilla oli täysi mahdollisuus, olisi ollut Jeesuksen ruumiin näytteille tuonti olettaen, ettei Jeesus noussut kuolleista ja että hän ei olisikaan oikeasti kuollut tai että jotkut piilottivat Jeesuksen kuolleen ruumiin. Tällaista näytteille tuontia ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.
Vaikka evankeliumien ja Uuden testamentin muiden tekstien syntyajankohdat sijoitettaisiin myöhemmiksikin kuin aikaan ennen Jerusalemin temppelin tuhoutumista vuonna 70 jKr., ovat kaikki neljä kanonista evankeliumia kuitenkin syntyneet sekä ajallisesti että maantieteellisesti niin lähellä kuvaamiensa asioiden tapahtumista, että olisi ollut mahdotonta luoda näitä tapahtumia ja niitä koskevia kertomuksia mytologisesti ja epähistoriallisesti tyhjästä. Itse tapahtumien ja kanonisten kirjallisten dokumenttien, etenkin evankeliumien, synnyn välille ei ole jäänyt riittävästi aikaa, jotta olisi ollut mahdollista luoda mytologisen epähistoriallinen uskontodellisuus sellaisten väitteiden pohjalle, joiden epätotuudellisuuden olisivat monetkin aikalaistodistajat kyenneet toteamaan.
Merkille pantavaa on, että evankeliumien kirjallinen esitystapa ei sekään vastaa sellaista, joka oli käytössä mytologista tarinaa kerrottaessa. Päinvastoin kuin mytologiset esitykset, evankeliumit sisältävät omintakeisia ja vähäpätöisiltäkin vaikuttavia silminnäkijäyksityiskohtia. Evankeliumeissa on nimiä, ajoituksia, kulttuurillisia yksityiskohtia, historiallisia tapahtumaviitteitä, aikalaistapojen kuvausta ja omaan aikaansa istuvien mielipiteiden, suuntauksien ja näkökulmien asianmukaista kuvailua. Evankeliumeissa ilmenee yksityiskohtainen Jerusalemin kaupungin tuntemus sellaisena kuin Jerusalem oli ennen vuonna 70 jKr. tapahtunutta tuhoutumistaan Rooman legioonien piiritykseen vuosien 66–70 jKr. juutalaissodan huipentaneissa taisteluissa. Tämä tosiasia viittaa vahvasti siihen, että kaikki evankeliumit, kuten mitä ilmeisimmin kaikki muutkin Uuden testamentin tekstit, ovat tosiasiallisesti valmistuneet ennen vuotta 70 jKr.
Jos evankeliumit ja muutkin tekstit olisivat peräisin ajalta vuoden 70 jKr. jälkeen, teksteissä varmasti ja yksiselitteisen selkeästi vedottaisiin jo tapahtuneeseen Jerusalemin tuhoon varmana todisteena Jeesuksen profeetallisten ennustusten oikeellisuuden ja niiden täyttymisen sekä kristillisen uskon totuudellisuuden puolesta. Tällaista vetoamista ei kuitenkaan evankeliumeissa eikä muissakaan Uuden testamentin teksteissä esiinny, vaan niissä esiintyvät vain Jeesuksen profeetalliset ennustukset siitä, että näin Jerusalemille tulee käymään. Evankeliumit ovat siten syntyajankohdaltaan varsin varhaisia ja luonteeltaan historiallisia sekä epämytologisia.
On syytä korostaa sitä kielellistekstillistä ja historiallista todellisuutta, että kaikkein varhaisin ja autenttinen ja yhtenäinen kristillinen usko Jeesuksen ylösnousemukseen, kuten tämä usko ilmenee Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvussa 15, on koko ajan ja yksiselitteisesti ollut uskoa Jeesuksen ruumiilliseen nousemiseen ylös kuolleista ja tämän seurauksena tyhjentyneeseen hautaan. Kreikankieliset termit egeiro, nousta ylös, ja anastasis sarkos ja anastasis nekron, jotka tarkoittavat kuolleen ruumiin nousemista seisomaan eli ylös nousemista, puhuvat todellakin ruumiillisesta ylösnousemisesta kuolleista.
Tämä tarkoittaa sitä, että ylösnoussut Jeesus ei ollut mikään haamu eli ei ollut pelkkä henkiolento. Jeesuksen ylösnousemus ei myöskään ollut luonteeltaan resuskitaatio eli pelkkä takaisin tämänhetkiseen elämään palauttaminen tai elvyttäminen. Jeesus nousi ylös kirkastetussa ylösnousemusruumiissa, joka yhtä kaikki oli ja on ruumis, jolla on jatkumo Kristuksen inkarnaatiossaan omaksuman inhimillisen luonnon ja sen yksilöllisen ruumiillisuuden kanssa.
Jeesuksen ylösnousemus ei mitenkään ole miellettävissä reinkarnaatio- eli jälleensyntymisuskon asiayhteyteen. Jeesuksen ruumiillinen ylösnousemus on jotain aivan toista kuin platonistisgnostilainen spiritualistinen sielun vapautuminen ruumiin vankilasta. Ylösnoussut Jeesus on edelleen yksi inkarnoitunut yksilöllinen persoona, joten hindulaisbuddhalaisen satorin tai mokshan tai nirvanan eli valaistumisen tai heräämisen tai vapautumisen käsitteet eivät ole sovellettavissa Jeesuksen ylösnousemukseen. Ylösnousemus ei myöskään tarkoita välitöntä taivaaseen ottamista. Jeesuksen Kristuksen taivaaseen astuminen on oma erillinen tapahtumansa.
Ylösnousemuksessa ei ole kyse näystä, ei legendasta eikä myytistä. Jeesuksen ylösnousemus oli konkreettinen ajallispaikallinen eli historiallinen ruumiillinen tapahtuma. Kyse ei ollut lainkaan siitä, mitä eri koulukuntiin lukeutuvat liberaalieksegeetit ja -teologit viljelevät puhumalla hartaankuuloisen uskonnollisesti siitä ”pääsiäisuskon ylösnousemuksesta”, jollaisen Jeesuksen seuraajat oletetusti kokivat kokeneensa sydämessään ja elämässään. Varhaisimpien kristittyjen pääsiäisusko ei oikeasti ollut postmodernin terapeuttista psykokirkkoilua, vaan konkreettiseen todellisuuteen kohdistuvaa tietoista uskonluottamusta.
Tyhjän haudan todellisuutta ei rationaalisen oikeutetusti eikä historiallisesti voi selittää millään pyörtymis- ja haudasta itsepoistumisteorialla, ei millään salaliittoteorialla, ei millään hallusinaatio-oletuksella eikä myyttiargumentilla. Ei ole myöskään mitään historiatieteellistä oikeutusta sille, että nimenomaan juuri kristinuskon kanoniseen Raamattuun sisältyviin historiallisiin dokumentteihin ja niiden todistukseen suhtaudutaan poikkeuksellisen skeptisesti ja erikoiskriittisiä kriteerejä soveltaen.
Tällainen asenteellinen sitoutuneisuus on kyseenalaisen syrjivää ja herättää kysymyksen perimmäisimmistä motiiveista. Toki nämä perimmäisimmät motiivit paljastuvatkin selvästi aina siellä, missä vannotaan pelkistetyn naturalismin nimeen historiatieteen tutkimusmetodien tieteenfilosofiaa avattaessa. Silloin on toki hyvä muistaa, että uskonnollinen sitoumus on ateistinen humanismikin, myös silloin, kun tutkimusmetodit ehdollistetaan tällaisesta esiymmärryksestä käsin.
Kanonisten evankeliumien ilmoittaman Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen todellisuuden olettaminen on pätevin historiallinen selitys itse kristinuskon synnylle ja sen leviämisen liikkeelle lähdölle. Historiallisen ja ruumiillisen ylösnousemuksen tapahtuminen ja tyhjän haudan tosiasia muodostaa kristinuskon ”alkuräjähdyksen”.
Raamatullisen ja kristillisen Kristus-uskon sekä kristillisen kirkon olemassaolo ovat itsessään ensisijainen historiallinen todistus evankeliumien sisällön ja Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen puolesta.
Historiallinen Jeesus ja ylösnoussut Vapahtaja ovat yksi ja sama jumalallisinhimillinen Persoona.
Usko ylösnousseeseen Vapahtajaan, Herraan Jeesukseen Kristukseen, ei mitenkään edellytä epähistoriallista tulkintaa Jeesuksesta, kuten Johanneksen evankeliumin luvun 20 jae 31 sekä luvun 21 jae 24 korostavat.
Kristus on kärsinyt, kuollut ja haudattu, ja Kristus on noussut ruumiillisesti ylös kuolleista, kuolemanvaltojen Voittajana!
Jeesus Kristus on ylösnoussut Vapahtaja, Herra ja Kuningas!
LÄHDE: Patmos-blogit/Juha Ahvio 16.04.2025
INFO: Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.