Otsikon kysymys varmasti kuuluu niin kutsuttujen perimmäisten kysymysten luokkaan. Kysymystä on syytä pohtia aivan sen itsensäkin vuoksi. Mutta kysymystä on syytä pohtia etenkin nyt, kun 16.8.2026 Helsingin Sanomissa ilmestyneessä Vesa Rantaman haastatteluartikkelissa käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen ilmoittaa arvovaltaisesti ja tiedollisena väittämänä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole.
Kyseisen artikkelin otsikko kuuluu ”’Toivomme elämää kuoleman jälkeen, mutta sitä ei ole luvassa’, sanoo Timo Airaksinen”, ingressin kuuluessa näin: ”Professori Timo Airaksisen mukaan olemattomuutta on mahdotonta ymmärtää ja vaikea hyväksyä”. Emeritusprofessori Airaksista haastatellaan artikkelissa hänen kuolema-aiheiseen uuteen kirjaansa liittyen. Lainaan artikkelia ja käsittelen sen jälkeen artikkelin herättämiä kysymyksiä. Artikkelissa esitetään muun muassa seuraavaa:
”’Useimmat meistä toivovat elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, mutta näin ei tule tapahtumaan’, väittää käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen. Airaksinen on juuri julkaissut kirjan Hyvä kuolema – opas eläville (Warelia), jossa hän perkaa käsityksiä kuolemasta. Hänen mukaansa kehittyneeseen tietoisuuteen kuuluva käsitys omasta ja läheisten lopusta on ihmiselle sietämätön, minkä vuoksi rakentelemme kaikenlaisia pelastuksen oljenkorsia. Kristinuskon oppeihin kuuluva ikuinen elämä on ristiriitainen käsite, sanoo Airaksinen. ’Elämä on aina sidoksissa aikaan, jossa asiat alkavat ja loppuvat. Ikuisuutta joudumme etsimään ajan ulkopuolelta, mutta siellä mikään ei elä tai ainakin meidän on kovin vaikea sellaista ajatella.’”
Artikkeli jatkuu näin:
”Valtaosa suomalaisista uskoo eri tavalla kuin kirkko opettaa, mutta ajatuksia kuolemanjälkeisestä elämästä on heilläkin. Kyselytutkimuksen mukaan jopa yli 25 prosenttia suomalaisista luterilaisen kirkon jäsenistä uskoi sielunvaellukseen…Airaksisen mukaan luterilaisuus on opillisesti poikkeuksellisen salliva: piispat ovat virallisesti velvoitettuja uskomaan uskontunnustukseen, siinä missä oppi armosta takaa seurakunnan jäsenille valtuudet uskoa haluamallaan tavalla.”
Ja edelleen näin:
”Airaksinen on ollut ateisti vähintään kuusivuotiaasta lähtien. 1950-luvun radion pääsiäisohjelmassa isäänsä ristillä huutanut Jeesus havahdutti kyseenalaistamaan. ’Kyllä minun isäni ainakin tulisi hätiin, jos olisi noin mahtava ja olisin tuossa tilanteessa. Tämän täytyy olla paska uskonto, päättelin.’ Airaksinen haluaa kuitenkin kyseenalaistaa myös ateistisia maailmanselityksiä, eikä pidä esimerkiksi luonnontiedettä kaikkivoipana. Hänen mukaansa humanistiset selitysmallit ovat usein parempia kuin puhtaan luonnontieteelliset. ’Eihän meillä ole mitään käsitystä siitäkään, mitä tietoisuus on. Aivot ovat evoluutiossa rakentuneet selviytymään, eivät selvittämään totuutta. Lähtökohdat minkään totuuden saavuttamiseen ovat huonot, kun selitykseen joudutaan käyttämään sitä välinettä, joka on tarkoitus selittää.’”
Artikkelin mukaan:
”Airaksinen on määritellyt itsensä post-ateistiksi, joka hylkää vanhat kristittyjen ja ateistien väliset kiistat ja tarkastelee niitä kulttuurin ilmiöinä. ’Voin olla henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kristinusko on täyttä huuhaata, mutta samalla sen kieli puhuu ihmisille monilla konkreettisilla ja vertauskuvallisilla tasoilla’…Jos oletetaan, että kuoleman jälkeen luvassa ei ole mitään, millainen sitten on hyvä kuolema? ’Se voisi olla äkkikuolema korkeassa iässä, kun on ehtinyt elää hyvän elämän.’”
Näin Hesari-artikkelissa.
Emeritusprofessori Airaksisen esittämät näkemykset kuolemanjälkeisen elämän olemattomuudesta herättävät esimerkiksi seuraavan kaltaisia ajatuksia ja pohdintoja.
Airaksinen yksiselitteisesti väittää eli esittää tietävänsä, että elämä ei jatku fyysisen kuoleman jälkeen. Oleellisen tärkeä kysymys tässä kohdin on tietenkin seuraava: Mistä hän tämän tietää, siis episteemisesti eli tiedollisesti on selvillä tästä ja on varma asiastaan? Airaksinen tuskin on itse empiirisesti asian laitaa käynyt tuonpuoleisessa toteamassa, joten hänellä täytyy olla jonkinlainen päätelmällinen ja oletetusti järkiperäinen peruste vahvalle uskomukselleen, jonka hän esittää tosiasiaväittämänä.
Artikkelissa esiintyy kaksi tällaiseksi vahvaksi perusteeksi tarjottua näkemystä. Ensimmäisen perustelun mukaan usko kuolemanjälkeisen elämän todellisuuteen on luonteeltaan ja lajityypillisesti Airaksisen mukaan psykologinen puolustuskeino ahdistavaa tunnetta vastaan eli olemattomuuden pelkoa. Mutta miksi olisi vain näin? Entä, jos onkin toisinpäin? Siis siten, että itsevarma kuolemanjälkeisen elämän todellisuuden kieltäminen on psykologista suojautumista siltä pelottavalta mahdollisuudelta, että kuoleman jälkeen joudumme vastuuseen kaikesta täällä suorittamastamme? Entä jos kyse onkin iankaikkisen elämän ja olemassaolon pelosta? Nämä tällaiset psykologiset selitykset ovat aina niin sanottuja kaksiteräisiä miekkoja, joita voidaan käyttää yhtä hyvin myös ohjelmallisen sitoutunutta ateismia vastaan.
Todellisuudessa kuolemanjälkeisen elämän todellisuutta pohdittaessa kyse on ensisijaisesti aidon filosofisen eli metafyysisen ja teologisen ongelman pohdinnasta, ei suinkaan pelkistetysti psykologisesta puolustusreaktiosta. Airaksisen esittämä psykologinen näkökulma ei suinkaan ratkaise tätä kysymystä ateismin hyväksi.
Toinen peruste, minkä Airaksinen esittää, on se, että Airaksinen väittää kristillisen teologian mukaisen ikuisen elämän käsitteen olevan ristiriitainen käsite. Airaksisen mukaan elämä edellyttää meidän nyt kokemaamme ajan ja paikan todellisuutta eli tämänhetkistä ruumiillista todellisuutta, joten iankaikkisuudessa, jonka Airaksinen näyttää mieltävän ajattomuudeksi, ei elämä ole mahdollista, joten sitä ei voi kuoleman jälkeen olla. Mutta onko iankaikkisuus määritelmällisesti aina ajattomuutta? Miksi Airaksinen katsoo perustelluksi sitoa elämän määritelmän vain naturalistisesti tämänhetkiseksi aineelliseksi ruumiillisuudeksi? Entä jos iankaikkisuus tarkoittaakin ikuista aikaa ja sen kokonaisuutta? Entä jos iankaikkinen elämä perustuukin ylösnousemusruumiillisuuteen Jumalan eli Luojan yhteydessä?
Tämän aika-aiheen kohdalla on joka tapauksessa syytä olla varsin tarkkana ennen kuin väittää mitään kovin väkevästi, sillä ikuisuuteen ja aikaan liittyvä filosofinen käsitteenmäärittely on varsin monitasoista. Myös klassinen kristillinen teologia on määritellyt nämä tärkeät käsitteet täsmällisesti ja analyyttisesti, kuten selviää lukemalla esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae -teoksen ensimmäisen osan kysymyksen 10. ”Jumalan ikuisuus” artiklat 1–6, vaikkapa Toivo J. Holopaisen suomennoksesta Tuomas Akvinolainen, Jumalan olemassaolo, ominaisuudet ja toiminta: Summa theologiae, Ensimmäinen osa, kysymykset 1–26, Gaudeamus, 2023.
Avainartikloja ovat 3 ja 5 eli ”Onko ikuisuus Jumalan erityisominaisuus?” ja ”Onko iäisyys muuta kuin aika?” Näiden mukaan:
”Jotkin asiat ovat vielä runsaammin ikuisuuden luonteesta osallisia sikäli, että niilä on muuttumattomuus joko olemisen osalta tai lisäksi myös toiminnan osalta, kuten niillä enkeleillä ja autuailla, jotka nauttivat Sanasta. Niin kuin Augustinus näet sanoo teoksensa Kolminaisuudesta XV kirjassa, tämän Sanan näkevistä sanotaan myös, että heillä on ikuinen elämä, Johanneksen evankeliumin (17:3) mukaan: ’Ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut’, ja niin edelleen”…”Iäisyys eroaa ajasta ja ikuisuudesta ja sijoittuu niiden väliin”.
Aika, tempus, liittyy luotuun aineelliseen ja maailmaan ja sen muutoksiin. Ikuisuus, aeternitas – mikä ei ole sama käsite kuin semper aeternum eli loputon kesto – liittyy Luojaan, Jumalaan, ja Hänen ei-seuraannolliseen muuttumattomuuteensa. Iäisyys, aevum, sijoittuu ajan ja ikuisuuden väliin ja liittyy aineettomiin luotuihin eli enkeleihin sekä Jumalan yhteydessä eläviin sieluihin, joiden ajattelun ja toiminnan seuraanto on todellista. Kristillinen teologia ei näiltäkään osin ole mitenkään itsensä kanssa ristiriidassa, päinvastoin.
Airaksisen esittämä väite kristillisen teologian ristiriitaisuudesta perustuu ateististen ja materialististen ennakko-oletusten tosiksi olettamiseen. Mutta juuri tästä onkin kyse, eli että miksi nämä ennakko-oletukset olisivat jotenkin sitovia tai edes päteviä? Toisaalta varsin pinnallinen on Airaksisen heitto siitä, että luterilaisuus olisi jotenkin erityisesti ”opillisesti sallivaa” ja että armo-oppi takaisi seurakuntalaisille valtuudet uskoa subjektiivisesti mitä haluavat. Tällainenhan ei tietenkään pidä paikkaansa oikean luterilaisuuden eikä ylipäätään kristillisyyden kohdalla, vaikka toki vallitseva kansankirkollinen arkitodellisuus on tänään mitä on. Tätä todellisuutta ei kuitenkaan voi mitenkään pitää luterilaisuutta edustavana.
Hellyttävä sen sijaan on tarina 6-vuotiaasta kyseenalaistajasta ja vakaumuksellisesta ateistista, joskin tämän tarinan historiallinen pätevyys lienee kyllä myös kyseenalaistettavissa. Mielenkiintoista sinänsä on, että Airaksinen haluaa esittää 6-vuotiaan itsensä vakaumukselliseksi kannaksi aivan saman kuin mitä esittivät ylipapit, kirjanoppineet ja vanhimmat pilkatessaan ristiinnaulittua ja kärsivää Herraa Jeesusta, kuten luemme Matteuksen evankeliumin luvun 27 jakeista 39–44:
”Ja ne, jotka kulkivat ohitse, herjasivat häntä, nyökyttivät päätänsä ja sanoivat: ’Sinä, joka hajotat maahan temppelin ja kolmessa päivässä sen rakennat, auta itseäsi, jos olet Jumalan Poika, ja astu alas ristiltä’. Samoin ylipapit ja kirjanoppineet ja vanhimmat pilkkasivat häntä ja sanoivat: ’Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa. Onhan hän Israelin kuningas; astukoon nyt alas ristiltä, niin me uskomme häneen. Hän on luottanut Jumalaan; vapahtakoon nyt Jumala hänet, jos on häneen mielistynyt; sillä hän on sanonut: ’Minä olen Jumalan Poika’.’ Ja samalla tavalla herjasivat häntä ryöväritkin, jotka olivat ristiinnaulitut hänen kanssansa”.
Tätä samaa pilkkaamisen perinnettä Airaksinen näköjään haluaa sutkautuksillaan jatkaa, ikään kuin hän ei informatiivisesti olisi selvillä siitä, millaisesta suvereenin Voiton saavuttamisesta ja kuolemanvaltojen murskaamisesta Herran Jeesuksen ristintyössä ja ylösnousemuksessa ja kuninkaallisessa taivaaseenastumisessa on kyse kristillisen uskonopin mukaan.
Mutta osuvasti ja itsensä kannalta varsin haasteellisesti Airaksinen kyseenalaistaa kuitenkin myös ateistisia uskomuksia: ”Aivot ovat evoluutiossa rakentuneet selviytymään, eivät selvittämään totuutta. Lähtökohdat minkään totuuden saavuttamiseen ovat huonot, kun selitykseen joudutaan käyttämään sitä välinettä, joka on tarkoitus selittää”. Asia on juuri näin, mikäli lähdetään liikkeelle materialistisnaturalistisen ateismin ja evolutionismin oletuksista. Näistä lähtökohdista käsin skeptisismi on todellakin se, mihin päädytään.
Toisaalta tässäkin kannattaa harjoittaa Airaksisen itsensä suosittelemaa kriittistä kyseenalaistamista: Ovatko aivot oikeasti satunnaisen aineellisen evoluution tuote? Vai ovatko aivot erityisen luomisen tuote? Ja ovatko aivot yhtä kuin aineeton mieli/sielu? Kuinka kestäviä ylipäätään ovat Airaksisen omat materialistiset lähtökohdat?
Tosiasia on nimittäin se, että post-ateistinen ateisti-Airaksinenkaan ei kykene määrittelemään itseään ulos olemassaolon ja sen välttämättömien reunaehtojen sitovuudesta ja todellisuudesta.
Airaksinenkin osoittaa tietävänsä varmuudella jotakin eli kohta 80-vuotisen olemassaolonsa ja hän tietää jonkin väittämän olevan oikeampi kuin jokin toinen väittämä. Tämän hän tietää ainakin koherenssin ja yleensä logiikan pätevyyden perusteella, koska ilmoittaa kristillisen käsityksen olevan ristiriitaisen ja hän tuntuu käsittävän ja tietävän varmasti olemisen ja olemattomuuden käsitteellisen eron todellisuuden. Jo tarinan 6-vuotias Airaksinen osasi perustellen, oikein ja hyvin arvoarvostella jotakin ”paskaksi” eli todella huonoksi, eli tunnisti mitä ilmeisimmin myös sen, mikä on hyvää, oikeaa ja kaunista.
Eihän Airaksinen voi filosofinakaan puhua hyvästä kuolemasta, jollei tiedä ja tunne hyvän ideaa, mikä puolestaan edellyttää tietoa korkeimmasta hyvästä, jota ilman ”kristinusko on paska uskonto” -arvoarvostelmaa ja astevertailua ei voi tehdä eikä erottaa hyvää huonosta ylipäätään, ei kuoleman eikä elämän eikä minkään muunkaan osalta.
Eli varsin paljon Airaksinen kuitenkin lopulta varmaksi tietää, osoittaen siten, että hänen markkinoimansa materialistiset ja ateistiset esiymmärrykset eivät voi pitää kutiaan.
Filosofisia argumentteja kuolemanjälkeisen elämän todellisuuden puolesta eli sen puolesta, että yksilöllinen sielu jatkaa tietoista olemassaoloaan erottuaan fyysisessä kuolemassa ruumiista, ovat muun muassa seuraavat.
Ensinnäkin. Kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuden kategorinen kieltäminen edellyttää materialismin ja naturalismin metafysiikan oikeellisuutta. Materialistinen ja etenkin fysikalistinen materialistinen näkemys on kuitenkin aina ollut poikkeuskanta ja luonteeltaan ongelmallisen pelkistävä. Valtaosa ihmiskunnasta, sekä populaaristi että filosofisen älymystön osalta, on aina uskonut kuolemanjälkeiseen elämään ja torjunut pelkistetyn materialismin.
Toiseksi. Inhimillinen ja persoonallinen ajatteleminen ja tarkoitushakuisen päämäärätietoinen tiedostettu tahtominen ovat todellisuuksia, kuten Airaksisen omat materialistiset pohdinnat osoittavat. Ihminen pystyy ymmärtämään ja mieltämään aineettomia todellisuuksia, käsitteitä, periaatteita ja olemuksia. Aineettomia todellisuuksia on ja mieli/sielu kykenee näitä käsittämään. Käsittäminen, ajattelu ja suuntautunut tahtominen eivät ole satunnaisen päämäärätöntä aineellisten atomien törmäilyä.
Kolmanneksi. Aineeton sielu ei koostu osista kuten aineellinen ruumis. Sellainen, mikä ei ole osista koottu, ei myöskään voi hajota osiinsa. Sielu on hajoamaton eli olemiseltaan lakkaamaton, eli kuolematon.
Neljänneksi. Ihminen voi tarkkailla ja pohtia ruumistaan ja itseään kokonaisuutena, tietoisuuden – minun tietoisuuteni, minuuteni, itseyteni – kohteena. Ruumis ei kuitenkaan itsessään tällaiseen kykene. Sielulla on siten omalaatuinen kyky, joka ei ole ruumiillinen kyky eikä ruumiillisten lainalaisuuksien ehdollistama. ”Minuus” ja ”itseys” ovat varsin ongelmallisia todellisuuksia materialismin kannalta. Aineellisen ruumiin kuolema ei siten välttämättä ehdollista aineetonta mutta silti todellista sielua.
Viidenneksi. Jos materialismi on tosi ja mieli on yhtä kuin satunnaisen evoluution tuottamat aineelliset aivot, aivot eivät ole, kuten Airaksinenkin viittaa, luotettavia eivätkä mahdollista tietämistä. Tällöin materialistinenkaan vakaumus ei ole varmuudella tosi eikä luotettava uskomus. Koska ihminen kuitenkin tietää jotain, eivät aivotkaan voi olla ikään kuin satunnaisesti ja ohjelmoimatta toimiva epäluotettava tietokone, vaan aivotoimintakin ilmaisee aineettoman mielen/sielun toimintaa.
Kuudenneksi. Etiikan ja moraalin mahdollisuus ja perimmäisimmän oikeudenmukaisuuden toteutuminen ylipäätään edellyttävät kuolemanjälkeisen elämän ja viimeisen tuomion todellisuutta.
Seitsemänneksi. Historialliseen Jeesukseen ja Hänen historiallisruumiilliseen ylösnousemukseensa perustuva erityinen ilmoitus ilmoittaa, että tietoinen sielu selviää fyysisestä kuolemasta ja että ruumiin ylösnousemuksessa sielu ja ruumis jälleen yhdistyvät. Jeesukseen ja Hänen apostoleihinsa perustuva kirkon uskontodistus todistaa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen.
Filosofisesti ja luonnollisen järjen mukaan perustelluin näkemys on, että elämää on kuoleman jälkeen.
Tämän totuuden on Jumala myös erityisesti ilmoittanut Herran Jeesuksen ruumiillisessa ja historiallisessa ylösnousemuksessa kuolleista ja kuninkaallisessa taivaaseen astumisessa ja sanallisessa ilmoituksessaan eli Pyhässä Raamatussa kokonaisuutena.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.
LÄHDE: Patmos.fi/blogit/Juha Ahvio 21.08.2026
INFO: Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.
*******
[ HUOM! Ilmainen mainos ]
