Artikkelini aiheena on vuosina 1632–1677 elänyt ja Alankomaiden Amsterdamissa ja Haagissa vaikuttanut filosofi Baruch Spinoza ja hänen mitä keskeisin panoksensa niin kutsutun modernin historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen muotoutumiselle.
Spinoza edusti rationalistista panteismia ja käytännössä ateistista sekularismia. Hän katsoi, persoonallisen Jumalan todellisuuden ja ihmeiden mahdollisuuden kieltäen, että Jumala ja luonto eli olevaisuuden kaikkeus ovat yksi ja sama, eli Spinoza oli monisti. Spinoza halusi kukistaa kaikki organisoidun uskonnolliset ja kirkolliset auktoriteetit, yhtä hyvin perinteisen juutalaisen rabbiinisen auktoriteetin kuin roomalaiskatolisen kirkon ja protestanttisten kirkkojen, etenkin Alankomaiden reformoidun kirkon, arvovallan.
Spinozan mielestä kaikki tällainen uskonnollinen hierarkkinen arvovalta oikeaoppisine raamatunselityksineen ja traditioineen edusti, yhdessä maallisen kuningasvallan kanssa, vapautta, demokratiaa ja yhdenvertaisuutta tukahduttavaa tyranniaa, joka oli kaadettava, sekä uskonnollisesti että valtiollisesti. Sefardijuutalaistaustainen Spinoza erotettiin vuonna 1656 synagogan jäsenyydestä kauhistuttavan harhaisina pidettyjen radikaalien ja epäsovinnaisen kapinallisten vakaumustensa vuoksi.
Hän jatkoi vaikuttamistaan mihinkään uskonnolliseen yhteisöön tai kirkkoon kuulumattomana radikaali-intellektuellina, joka, kansainvälisten verkostojensa myötä, piti yhtä aikansa muiden radikaalien niin sanottujen vapaa-ajattelijoiden kanssa ja pyrki tällaisella vaikuttamisella horjuttamaan vallitsevia uskonnolliskirkollisia ja valtiollisia instituutioita.
Tällainen itseymmärrys ja uskonnollispoliittinen päämäärähakuisuus oli Spinozalla, jonka kirjoituksia pidettiin kautta linjan erittäin vaarallisina ja turmiollisina ja joka ryhtyi ajamaan päämääriään varsinkin hahmottelemansa uuden raamatuntutkimusmenetelmän esiin tuomisen avulla. Spinozan 1670-luvulla selkeästi, johdonmukaisesti ja kattavasti lanseeraama raamatuntutkimusmenetelmä ja käsitys Raamatun luonteesta ja synnystä on se, minkä me tänään tunnemme modernina historiallis-kriittisenä menetelmänä ja näkemyksenä.
Tämän vuoden keväällä Kuvan ja Sanan julkaisemana ilmestyneen kirjani Kristinusko ei muutu eikä kuole! Liberaaliteologisen raamatuntutkimuksen sensuroimaton historia sivuilla 55–58 ja 63–64 kirjoitan seuraavasti, lähtökohtaisesti ”Historialliskriittisen raamatuntutkimuksen juuret ovat metafyysisessä vallankumouksessa” -alaotsikon alta eteenpäin:
”On erittäin tärkeää ymmärtää, että 1600–1700-luvuilla muotoutunut moderni ja sittemmin 1900-luvulla ja 2000-luvulla postmoderni historiallis-kriittinen raamatuntutkimus ja siihen läheisesti liittyvä liberaaliteologia kumpuavat elimellisesti aivan tietynlaisesta filosofisesta maaperästä. Tätä luonnehtii subjektiivisen humanistinen metafyysinen kapina klassisen länsimaista ja kristillistä Olemisen ymmärrystä sekä Jumala-oppia ja kristologiaa vastaan…Moderni filosofia hylkäsi päämääräsyyn tarpeettomana ja pelkisti tieteellisen selittämisen vaikuttavien syiden paikallistamiseen. Täten materialistisen naturalistiset selitykset asioille ja ilmiöille nousivat etualalle. Tästä seurasi teknomekaanisuuden, laskennallisuuden, tehokkuuden ja hyödyllisyyden korostus. Järjen perusluonne muuttui välineellisen kaltaiseksi ja koneteknologisuutta ja rahavaltaisuutta suosivaksi.”
”Moderni filosofia kulminoitui 1600-luvulla Rene Descartesin rationalismiksi, jossa tiedon perustukseksi nähtiin subjektiivinen inhimillinen mieli, ’Ajattelen, siis olen’, -iskulauseen mukaisesti. Ajan oloon karteesiolainen rationalismi kehkeytyi Baruch Spinozan edustaman panteismin suuntaan…Nämä syvät juuret alkoivat 1600-luvulla kantaa metafyysisesti radikaalia hedelmää Rene Descartesin subjektiivisen modernin filosofian rationalistisessa eetoksessa ja sen mukaisessa karteesiolaisessa mekanistisen kausaalisuuden korostuksessa samoin kuin Thomas Hobbesin materialistisessa ja empiristisessä filosofiassa ja ihmeiden todellisuuden naturalistisesti kieltäneessä raamatunselityksessä. Hobbesin raamatunselityksellä oli selkeä poliittinen motivaatio, Englannin sisällissodan todellisuuksien taustoittamana. Jotta uskonnolliskirkollisilta yhteentörmäyksiltä vältyttäisiin, tuli raamatunselityksen arvovalta siirtää yhdelle poliittiselle suvereenille, pois kirkoilta.”
”Ennen kaikkea ja vaikutushistorialtaan erittäin merkittävästi metafyysinen vallankumouksellisuus alkoi ilmetä Baruch Spinozan panteistisen monismin ja yhteiskunnallisesti radikaalin tasa-arvoaatteen edistämisen filosofisessa ohjelmassa. Etenkin Spinoza aloitti ohjelmallisen Pentateukki-kritiikin. Hän järkeili, että jos profeettana pidetty Mooses ei kirjoittanutkaan nimellään kulkevia viittä kirjaa Raamatun alussa, kaatuu Raamatun arvovalta ja sitä myöden kaatuu myös kirkon ja sen dogmien arvovalta, maallisten hallitsijoiden arvovallan hyväksi. Spinoza katsoi kuten Hobbes, että tällöin loppuvat uskonsodat ja päästään tasa-arvoiseen liberaaliin tasavaltaan ja rauhaan.”
”Sekä Hobbes että Spinoza ovat paitsi modernin liberalismin poliittisen teorian perusteita luoneita ajattelijoita myös ensimmäisiä ohjelmallisia historiallis-kriittisiä raamatuntutkijoita. Kriittinen raamatuntutkimus oli heille keskeinen väline ’hyvän ja oikean’ sekulaarin politiikan ja uuden yhteiskunnallisen järjestyksen edistämiseksi. Varhaisinta modernia raamattukritiikkiä motivoi halu edistää materialistista liberaalia sekularismia ja heikentää kristillisen kirkon arvovaltaa ja vaikutusta.”
Alaotsikon ”Radikaalin spinozismin keskeinen vaikutus” alla kirjoitan seuraavasti:
”Hobbesin ja Spinozan aloittama Vanhan testamentin ja varsinkin Mooseksen kirjojen historiallisen luonteen ja arvovallan kritiikki on ollut suuntaa antava kaikelle myöhemmälle historiallis-kriittiselle raamatuntutkimukselle. Etenkin Spinozan radikaalille valistusmodernistiselle filosofialle ja politiikalle kautta linjan välittämä vaikutus on ollut ratkaisevan tärkeää. Radikaalin valistuksen ohjelman toteuttamisen kannalta oli luovuttamattoman tärkeää horjuttaa käsitystä jumalallisen arvovaltaisesta kirjallisesta ilmoituksesta ja tämän myötä horjuttaa sekä monarkioiden että kirkkojen arvovaltaa. Tällainen ohjelmallinen esiymmärrys kannusti aloittamaan yhtä ohjelmallisen Mooseksen kirjoihin ja evankeliumeihin kohdistuvan naturalistisen ja järkeisteologisen kritiikin. Tärkeintä oli pyrkiä osoittamaan Mooseksen kirjat ja evankeliumit historiallisesti epäperäisiksi ja ristiriitaisen epäluotettaviksi.”
Alaotsikon ”1700–1800-lukujen moderni raamattukritiikki kumpuaa varhaisemmasta radikalismista” alla totean näin:
”Edellä esitellyistä syvistä juurista ammensivat 1600-luvun merkittävät historialliskriittisen raamatuntutkimuksen kehittäjät eli Spinozaan vaikuttanut messiaanispoliittinen visionääri Isaac La Peyrere, sisäisen järjen valon spinozalainen naturalisti Lodewijk Meyer ja spinozalainen raamattukriitikko Richard Simon, joiden työtä jatkoivat 1700–1800-lukujen niin sanotusti tieteellisen raamatuntutkimuksen merkittävimmät nimet. La Peyrere oli messiaanispoliittisesti motivoitunut ranskalainen raamattukriitikko ja uskonnollinen ajattelija, jonka Pentateukki-kritiikki vaikutti Spinozan ajatteluun. Meyer puolestaan oli hollantilainen karteesiolaisspinozalainen radikaali-intellektuelli, joka julkaisi anonyymisti naturalistisen ja sisäistä järjen valoa korostaneen ajattelunsa pääkohdat teoksessaan Philosophia vuonna 1666. Simon oli ranskalainen raamattukriitikko, spinozalainen ja La Peyreren ystävä. Muita merkittäviä historiallis-kriittisiä nimiä olivat Louis Cappel, Jean Le Clerk ja Jean Astruc.”
”Historiallis-kriittisyys alkoi Vanhan testamentin ja etenkin Pentateukin kritiikillä ja eteni sitten Uuden testamentin evankeliumeihin ja Jeesus-tutkimukseen. 1700–1800-lukujen niin sanotusti tieteellinen Mooseksen kirjojen kritiikki huipentui Wilhelm de Wetten ja Julius Wellhausenin nimiin liittyväksi Pentateukin lähdeteoriaksi. Uuden testamentin tieteellisen kritiikin perustan loivat puolestaan Samuel Reimarus, Johann David Michaelis, Johann Salomo Semler, Gotthold Ephraim Lessing, jonka omaksumat vapaamuurariuskomukset ohjasivat hänen harjoittamaansa tutkimusta, ja Johann Gottfried Eichhorn sekä Ferdinand Christian Baur ja David Friedrich Strauss.”
”Sen, että 1600-luvun poliittisuskonnollisilla radikaaliajattelijoilla oli suora yhteys 1700-luvun eksegeettisen tutkimuksen johtavien nimien aatemaailmaan, osoittaa osaltaan, että Johan Salomo Semler näki tarpeelliseksi julkaista latinankielisen käännöksen Lodewijk Meyerin radikaalista Philosophia-teoksesta vuonna 1776. Vastaavasti Wilhelm de Wette sai Pentateukki-kritiikille perustavan ideansa Deuteronomiumin epäaidosta ja salaliittotyyppisestä laatimisesta nimenomaan Raamatun luotettavuutta vastaan polemisoineilta deisteiltä, vapaa-ajattelijoilta ja rationalisteilta, jollainen de Wette itsekin oli.”
Näin selostan kirjassani Spinozan ja hänen panteistisen teologispoliittisen ajattelunsa merkityksen nykyaikaisen historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen lanseeraajana.
Spinozan filosofianhistoriallisesti merkittävin teos on vuonna 1677 postuumisti julkaistu Ethica, Etiikka. Teos on ilmestynyt Gaudeamuksen kustantamana suomeksi vuonna 1994 Vesa Oittisen kääntämänä. Tässä teoksessa Spinoza esittää filosofiansa systemaattiset perusteet.
Vuodelta 1670 peräisin olevassa Tractatus theologico-politicus -teoksessaan eli Teologis-poliittinen tutkielma -teoksessaan Spinoza esittää, synteesinomaisesti ja keskinäisriippuvasti, sekä historiallis-kriittisen raamatuntutkimusmenetelmänsä että radikaalivallankumouksellisen egalitaristisen sekulaarin tasavaltalaisen ja demokraattisen valtio- ja yhteiskunta-ajattelunsa perusteet.
On todellakin merkille pantavaa, että Spinoza, jolla on ollut ratkaisevan tärkeä merkitys ja vaikutushistoria niin filosofianhistoriassa yleensä kuin etenkin valtiollisesti vallankumouksellisen liberalismin soihdunkantajana ja kirkollisuskonnollisen vallan sekulaarina horjuttajana ja alas lyöjänä, näki teologian, raamatunselityksen ja politiikan liittyvän saumattomasti toisiinsa ja vallankumouksellisuuden eli niin sanotun edistyksen edistämisen edellyttävän päämäärätietoista radikaalia toimintaa yhtäaikaisesti kaikilla näillä sektoreilla.
Historian emeritusprofessori, radikaalin valistuseetoksen erityisasiantuntija ja Spinoza-tutkija Jonathan I. Israel käsittelee Oxford University Pressin vuonna 2001 julkaiseman Radical Enlightenment: Philosophy and the Making of Modernity 1650–1750 -teoksensa toisessa osassa sivuilla 159–327 Spinozaa, hänen teoksiaan ja niiden laajaa ja syvällekäypää vaikutushistoriaa otsikolla “Filosofisen radikalismin nousu”.
Professori Israel tuo valaisevasti esiin Spinozan vallankumoukselliset pyrkimykset ja hänen laajan ja kansainvälisen kapinalliskumouksellisen eetoksensa aikahistorialliset taustat University of Washington Pressin vuonna 2021 julkaisemassa teoksessaan Revolutionary Jews from Spinoza to Marx: The Fight for a Secular World of Universal and Equal Rights, jonka luvut 1 ja 2 sivuilla 30–85 on otsikoitu “The Subversive Background of a Revolutionary Thinker” ja “Spinoza and the Origins of the Modern Revolutionary Consciousness (1650–1677)”, eli ”Vallankumouksellisen ajattelijan kumouksellinen tausta” sekä ”Spinoza ja modernin vallankumouksellisen tietoisuuden alkuperä (1650–1677)”.
Näiden päälukujen sivuilla 35–36, 41–44, 53 ja 62 professori Jonathan Israel osoittaa, että Spinozan portugalilaislähtöinen sefardijuutalainen sukutausta ja sen 1500–1600-luvun espanjalaisportugalilaisiin ja alankomaalaisiin historiallisiin asiayhteyksiin liittyneet todellisuudet muokkasivat ratkaisevalla tavalla Spinozan aatemaailmaa, mielenmaisemaa ja toiminnallista tavoitteellisuutta. Nämä tuolloiset asiayhteydet liittyivät niin kutsuttuun iberialaiseen kryptojuutalaisuuteen, converso– ja marrano-käsitteisiin ja espanjalaiseen inkvisitioon sekä Espanjan kuningas Filip II:n tyrannimaiseksi koettua katolismonarkistista hallintoa vastaan aktiivisesti suunnattuun kansainväliseen maanalaiseen kumoustoimintaan.
Tällainen poliittinen kumoustoiminta muodosti oleellisen osan tuon aikakauden maailmanlaajuisesta geopoliittisesta kamppailusta, jota käytiin etenkin katolisen Espanjan ja protestanttisen Englannin välillä ja joka ilmeni myös uskonsodan luonteisena protestanttisen uskonpuhdistuksen ja niin sanotun vastauskonpuhdistuksen eli katolisen reformaation kirkollisteologisessa ristipaineessa. Näissä asiayhteyksissä sai myös syntynsä antikatolinen ja Espanja-vastainen niin kutsuttu musta legenda, jota etenkin silloinen Englannin sotapropaganda käytti hyväkseen.
Professori Jonathan Israelin mukaan yllä selostetussa historiallisessa asiayhteydessä vaikuttaneet iberialaiset radikaali-intellektuellit katsoivat, että heidän kannaltaan ahdistava uskonnollinen valta ei ollut kumottavissa ilman että samalla kumotaan uskonnon kanssa liitossa oleva poliittinen valta. Professorin mukaan, edellä viitatun teoksen sivulla 36, ”In this way, they forged the world’s first genuine intellectually grounded revolutionary framework”, eli nämä vaikuttajat ”muodostivat maailman ensimmäisen aidon intellektuaaliseen perustaan nojaavan vallankumouksellisen viitekehyksen”.
Näistä lähtökohdista kumpusi Spinozan vastenmielisyys monarkiaa ja kaikkia vallassa olevia kirkkoja ja uskonnollisia organisaatioita kohtaan ja hänen vakaumuksellinen sekulaari tasavaltalaisuutensa. Spinozan mukaan ihmiskunnan päävihollisia olivat tyrannia, tietämättömyys ja uskonnollinen arvovalta, jotka ovat keskinäisriippuvia ja joita kaikkia vastaan täytyy hyökätä yhtäaikaisesti. Tästä syystä, kuten professori Israel toteaa, Spinoza päätyi muotoilemaan intellektuaalisen synteesin, joka koostui radikaalista raamattukritiikistä ja radikaalin demokraattisesta ja vahvaan yksilönvapauteen nojaavasta tasavaltalaisesta ideologiasta ja jonka oli määrä perustavalla tavalla uudistaa ja muuttaa koko maailma.
Tähän työhön tuli käydä maanalaisen kumouksellisen verkoston toiminnan myötä aikaan saatavan ideologisen istuttamisen avulla. Tämä kaikki, kuten professori Jonathan Israel kirjassaan tuo esiin, edisti Spinozan mukaan yhteistä hyvää ja uskonnollisyhteiskunnallista vapautta.
Tällaisen aikahistoriallisen ja asiayhteydellisen taustoituksen tarjoaa radikaalivalistuksen asiantuntija professori Jonathan Israel Spinozasta, hänen filosofiastaan ja Teologis-poliittinen tutkielma -teoksestaan ja siten samalla historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen synnyn johtomotiiveista. Samansuuntaisen Spinoza-taustoituksen esittää professori Jeffrey L. Morrow Pickwick Publicationsin vuonna 2016 julkaisemassa teoksessa Three Skeptics and the Bible: La Peyrere, Hobbes, Spinoza, and the Reception of Modern Biblical Criticism.
Historiallis-kriittisen menetelmän syntyhistoria ja menetelmän sisään rakennetut radikaalit filosofiset esiymmärrykset ja kumoukselliset uskonnollispoliittiset sitoumukset ja pyrkimykset on todellakin syytä tuntea ja ymmärtää. Juuri nyt tällaista ymmärrystä on mahdollista lisätä ja syventää perusteellisesti, koska nyt on tuoreesti ilmestynyt Gaudeamuksen kustantamana edellä mainittu Spinozan kumouksellinen avainteos eli vuoden 1670 Teologis-poliittinen tutkielma, filosofian dosentti Tuomo Ahon suomentamana 400-sivuisena niteenä.
Teos on sujuvasti suomennettu ja on muutenkin hyvin luettavissa olevaa tekstiä. Jokaisen, joka on oikeasti kiinnostunut siitä, mistä nykymuotoisessa historiallis-kriittisessä raamatuntutkimuksessa on lopulta kyse ja miksi tämän menetelmän synnyn ja lähtökohtaisen luonteen käsittämisestä ei myöskään voida sulkea pois yhteiskunnallispoliittisia ulottuvuuksia, kannattaa ehdottomasti lukea tämä Spinozan radikalismissaan ja kumouksellisuudessaan uraa uurtanut teos. Nyt voi jokainen itse suomeksikin lukien ja pohtien todeta, että historiallis-kriittiseen raamatuntutkimusmenetelmään ja modernin kritiikin eetokseen ylipäätään oikeasti liittyy juuri niin vakavia ongelmia kuin teologiset ja yhteiskunnalliset konservatiivit ovat aina väittäneetkin siihen liittyvän.
Dosentti Aho kirjoittaa Spinoza-suomennokseen laatimansa valaisevan Johdannon suvuilla 13–14 näin:
”Vielä suuremman ja julkisemman häväistyksen lienee aiheuttanut se, että Spinoza tulkitsi raamatullisia tekstejä kokonaan omalla itsenäisellä tavallaan. Juutalaiset, protestantit ja katolilaiset olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että kirja oli yksinomaan rienaava ja vaarallinen. Sittemmin se myös kiellettiin virallisella päätöksellä yhdessä esimerkiksi Hobbesin Leviathanin (1651) ja uskonnollisten vähemmistöjen kirjojen kanssa.”
Sivulla 17 Aho kirjoittaa:
”Teologis-poliittinen tutkielma voi hämmentää lukijaa, joka etsii nimenomaan selväpiirteistä poliittisen teorian klassikkoa. Kirjan ensimmäiset kaksi kolmannesta nimittäin keskittyvät teologisiin ja uskonnollisiin aiheisiin, ja vasta sen jälkeen päästään todella käsiksi yhteiskunnan ja valtion rakenteeseen. Teologisilla ja poliittisilla kysymyksillä on kyllä aina yhteytensä, mutta joskus sitä ei ole helppo huomata.”
Aho toteaa, sivulla 20, Vanhan testamentin Mooseksen kirjoihin ja historiallisiin kirjoihin liittyen, että:
”Spinoza suhtautuu näiden teosten autenttisuuteen ja luotettavuuteen hyvin varauksellisesti. Hän herätti paheksuntaa kyseenalaistamalla kokonaan kirjoitusten aidon historiallisen luotettavuuden ja todistusvoiman.”
Sivulla 23 dosentti Aho katsoo, että:
”Hänen [Spinozan] luomansa raamatuntutkimuksen metodi on ollut teologian kehitykselle ratkaisevan tärkeä, ja hänen dogmeista vapaa uskonnollinen sanomansa on koskettanut monia.”
Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä on se perusvakaumus, johon Spinoza ohjelmallisesti nojasi ja johon perusti radikaalin raamattunäkemyksensä, kuten Aho selostaa sivun 155 alaviitteessä 93:
”Spinoza päätyy keskeiseen periaatteeseensa, että Raamatun tulkinnassa ei saa nojautua mihinkään muuhun kuin Raamattuun. Vaatimus oli aikanaan hyvin radikaali.”
Merkille pantavaa ja ironista on, että tämä myöhemmin tosiuskovaisen fundamentalistisena protestanttisena iskulauseena tunnettu periaate oli myös samalla Spinozan lanseeraaman liberaalieksegetiikan kantava radikaaliperiaate.
Suomennoksen sivulla 47 olevassa alaviitteessä 20 dosentti Aho valaisee myös näin:
”Spinoza ei koskaan lausunut suoraa mielipidettään Kristuksesta, mutta kirjeenvaihdosta selviää paljon. Kaikesta päättäen kolminaisuusoppi oli hänestä järjetön, ja oli kaikkiaan mahdoton ajatus, että Jumala olisi identtinen jonkin yksilön kanssa. Tästä seuraa, että Jeesus oli vain historiallinen henkilö, jolle Jumala ilmestyi välittömästi.”
Spinozan uskonnolliset käsitykset olivat siis näiltäkin osin täysin vastakkaiset historiallisen ja klassisen kristinuskon Jumala-opillisten ja kristologisten vakaumusten kanssa. Tällainen asiaintila ei tietenkään mitenkään yllätä, kun otetaan lukuun Spinozan radikaalin sitoutuneet peruslähtökohdat.
Sekään ei yllätä, kuten on luettavissa Spinozan kirjan suomennoksen sivuilta 266–267, että Spinoza, täysin vapaamuurarieetoksen kanssa samansuuntaisesti, esitti edustamansa ”universaalin uskon dogmit” pelkistyviksi yhden unitaarisen korkeimman olennon – eli siis luonnon kaikkineen – olemassaoloon, oikeudenmukaisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen ja kuuliaisuuteen tämän viitoittamaa elämäntapaa kohtaan.
Spinozan politiikasta Aho toteaa, Johdannon sivulla 22, näin:
”…hallituksella [eli uuden maailman utopistisella tasavaltalaisella hallituksella] on oikeus ratkaista vapaasti myös kaikkia uskonnollisia tai kirkollisia asioita. Taustalla oli Hollannissa käyty kiista maallisten viranomaisten valtaoikeuksista. Spinoza kannattaa siis selvästi sitä äärisuuntausta, jonka mukaan maalliset viranomaiset saavat joka suhteessa säädellä hengellisiä. Ankarasti ottaen uskonnollisilla instituutioilla ei hänen mukaansa tarvitse olla mitään vaikutusvaltaa yhteiskunnassa.”
Näin dosentti Aho suomeksi kääntämänsä Spinozan teoksen johdantosanoissa.
Jos haluat käsittää, mistä modernissa ja modernein filosofispoliittisin esiymmärryksin ohjatussa historiallis-kriittisessä raamatuntutkimusmenetelmässä on kyse, kannattaa ehdottomasti ja syvällisellä ajatuksella lukea nyt suomennettu Spinozan Teologis-poliittinen tutkielma -radikaaliteos.
Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.
LÄHDE: Patmos.fi/blogit/Juha Ahvio 18.09.2026
INFO: Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.